Halti, Ralla ja Hetta-Pallas

 Kesäkuun viimeisellä viikolla koitti kauan odottamamme Lapin vaellus, osa 2! Osaan 1 voit tutustua täällä, en tässä sen kummemmin avaa meidän ihmisten vaellustaustoja enää. Myös koiran/koirien retkitavaralista pysyi varsin samana kuin neljä vuotta sitten. Tämän toisen vaelluksen piti itse asiassa tapahtua jo monta kesää aikaisemmin, mutta 2016 ja 2017 kesätyöt eivät sitä sallineet ja kesän 2018 Joona vietti ulkomailla ja ainoa Suomen-lomansa meni sairaana. Tänä vuonna sitten saatiin vihdoin toteuttaa jo kauan suunniteltu ja odotettu matka peräti kahden koiran kanssa! Kohde oli päätetty jo silloin 2015 - halusimme seuraavaksi vaeltaa Suomen vanhimman ja kauneimmaksi kehutun reitin, 55 kilometrin mittaisen Hetta-Pallaksen joka sijaitsee Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa läntisessä Lapissa. Ajankohdaksi valikoitui kesäkuun viimeinen viikko ihan vain Joonan lomien vuoksi, muuten olisimme ehkä lähteneet taas vasta heinä-elokuun vaihteessa. Kesäkuinen reissu ei kuitenkaan kaduttanut yhtään, koska sää oli pääsääntöisesti hyvä ja todennäköisesti loppukesästä muita kulkijoita olisi ollut enemmän. 

Ensimmäisen yön keskiyön aurinko

Reissufiilistelymme alkoi jo keväällä, kun lomailimme huhtikuussa perheeni kanssa viikon lasketellen ja hiihtäen Ylläksellä. Ostettiin jo silloin Hetta-Pallas-Olos -retkeilykartta ja tutustuttiin reittiin pikkuhiljaa sekä suunniteltiin yöpymispaikat ja reissun kesto. Saatiin myös tuntumaa ajomatkaan, kun ajettiin ekaa kertaa Lappiin Joensuusta käsin - Ylläksen-lomia meillä on takana jo useampia, mutta niihin on aina aiemmin startattu Keski-Suomesta. Näiltä Pohjois-Karjalan korkeuksilta hurauttaa pohjoiseen yllättävän nopeasti ja pääsee skippaamaan Pohjanmaan tylsät lakeudetkin! Matkakuume nousi entisestään toukokuussa, kun sain pitää Lauran kanssa Retkeily ja vaeltaminen koiran kanssa -luennon agilityseurallemme. Ostin myös itselleni upouudet vaelluskengät, koska edelliset olivat tulleet tiensä päähän. Hyvin ne palvelivatkin Saariselän kallioista Botswanan hiekkoihin. 

Haltihan on tunnetusti jo kokenut reissukoira ja ilostui silminnähden, kun kokosimme juhannuksena anoppilan pihalle teltan ja kerroimme Rallalle, mikä se on. Vielä enemmän hilleri ilostui, kun alettiin ruokien pussittaminen ja tavaroiden pakkaaminen rinkkoihin ja koiran reppuun. Rallalle emme tälle reissulle ostaneet vielä omaa reppua, koska vaikka se olikin keväällä kuvattu luustoltaan terveeksi, oli se edelleen ikäisekseen pieni ja kevyt.  Ajateltiin, että Rallan kantokapasiteetista ei ole juuri hyötyä tälle reissulle ja Halti jaksaisi kuitenkin hyvin kantaa kaverinsakin ruoat (edelleen kevyt ZiwiPeak-kuivaliha). Ja totta puhuen ei myöskään oikein ehditty siinä kesän alussa koko reppuasiaan perehtyä, että se olisi saapunut ajoissa :D Vaellus sujui kuitenkin Rallalta niin hyvin, että kotiin palattua lähti sillekin reppu tilaukseen. 

Hetta-Pallas -reitti ei ole rengasreitti, joten tämä vaellus vaati vähän ennakkovalmisteluja. Ensinnäkin varasimme autonsiirtopalvelun aloituspisteestä (Hetta) päätepisteeseen (Pallastunturi), sekä hotellihuoneen jälkimmäisestä. Ajateltiin, että pitkän vaelluksen jälkeen olisi mukavaa päästä suihkuun sekä syödä ja nukkua hyvin ennen ajomatkaa kotiin ja oikeassa oltiin :D Lisäksi piti varata venekyyti ensimmäiselle osuudelle. Reitti kävellään yleensä pohjoisesta etelään, kuten mekin nyt, ja Hetan kylästä täytyy päästä Ounasjärven yli kansallispuiston puolelle. Me ostimme sekä venekyydin että autonsiirtopalvelun Hetan Kota -nimisestä perheyrityksestä jota voimme lämpimästi suositella! Aikataulu oli joustava, varasimme kaiken viikkoa ennen vaellusta ja sovittiin puhelimessa, että soitetaan noin tuntia ennen kuin ollaan perillä Hetassa. Venekyyti maksoi 10 euroa/henkilö -koirat pääsivät ilmaiseksi- ja autonsiirto 80 euroa, ja koska majoituimme vaelluksen jälkeen Pallashotellissa, auto vietiin suoraan hotellin parkkipaikalle ja avaimet sai lunastaa kätevästi hotellin vastaanotosta. Lisäksi on pakko huomauttaa, että onneksi tarkistettiin kansallispuiston nettisivujen ajantasaisimmat tiedot vielä ennen lähtöä: parilla yöpymispaikkojen kaivoilla oli löydetty bakteereja, joten vesi piti muistaa keittää huolellisesti. Mutta se ennakkojutuista ja kohti seikkailua! Onneksi kirjoitin joka päivästä iltaisin merkinnän paperille.

Tiistai 25.6.2019: Hetta-Pyhäkero (6 km)
Lähdettiin ajamaan Joensuusta Hettaan kello seitsemältä aamulla. Kesäpäivä valkeni valoisana ja aurinkoisena, oli upea ajosää. Joona ajoi ensimmäiset kolme tuntia jonnekin Valtimolle tms., minä yritin nukkua mutta Halti oli aika levoton takakontissa joten ei oikein onnistunut. Pysähdyttiin tauolle Muhoksella sekä Pellossa länsirajalla, jossa syötiin pizzat. Tuttu Ylläksen tienristeys jäi taakse iltapäivällä, kun jatkoimme matkaa kohti Muoniota. Tämän kunnan puolella kohdallemme osui ensimmäinen liikenneruuhka - iso lauma poroja tiellä. Olimme lainanneet kirjastosta matkamusiikkia ja oli aika taianomainen fiilis, kun Muonion puolelle saapuessamme saamelaisartisti Niiles-Jouni Aikion rytmit kaikuivat rummun säestämänä autoradiosta samaan aikaan kun matelimme eteenpäin porojen keskellä. Niillä ei ollut aikomustakaan väistää autoja joita molemmille kaistoille osui, joten hitaasti ja kärsivällisesti ryömiteltiin eteenpäin. Koiratkin hoksasivat seuran melko pian - Halti vilkaisi ikkunasta ulos ja totesi että jaa, tuttu juttu ja pisti makuulle takaisin. Ralla sen sijaan oli aivan äimistynyt sarvipäistä, koparoiden äänestä tietä vasten ja kellokkaan kaulasta kaikuvasta kilinästä. Se urahteli takakontissa vahtihaukkua, että mihin ihmeen paikkaan me ollaan hänet oikein tuotu :D 

Kaikkia hymyilyttää!

Muonion ruuhka

Lopulta porot antoivat tietä ja pääsimme jatkamaan matkaa normaalivauhdilla taas. Pysähdyimme vielä kuuden aikaan levikkeelle tien viereen, josta myös soitimme sovitusti Hetan Kodalle. Minä vaihdoin vaellushousut jalkaan ja käytin koiria vielä kävelemässä. Päästiinpä myös auttamaan vanhempaa norjalaispariskuntaa, jotka pysähtyivät asuntoautonsa kanssa kysymään tietä Kilpisjärvelle. Helppo neuvoa näin ulkopaikkakuntalaisenakin, kun se yksi ja sama tie kulkee koko Suomen läpi ihan sinne Kilpisjärvelle ja Norjan puolellekin asti :D Loppumatka meni mukavasti ja perillä Hetassa oltiin iltaseitsemältä. Huvittavaa, miten nopeasti Joensuusta oikeasti pääsee niin pohjoiseen, matka tuntui kuluneen kuin hujauksessa. Hetan Kodilla päästiin vielä viimeistä kertaa sisävessaan ja hoidettiin käytännön asiat autonsiirtoa koskien. Säädettiin rinkat ja Haltin reppu ja odoteltiin hetki, kun samaan veneeseen tuli muitakin kyytiläisiä, kolme suunnilleen meidän ikäistä vaeltajaa. Veneeseen lastattiin ensin rinkat kokkaan, yksi henkilö vahtimaan niitä ja koirattomat ihmiset keskelle kyytiin. Kuskisetä naurahti, että eihän meidän koirat ole edes isoja, on kuulemma kuskannut jotain tanskandoggejakin järven yli :D 

Melkein jo perillä!

Tästä lähdettiin.

Tajusin ehkä edellisenä iltana, ettei Ralla muuten ole koskaan aiemmin ollut veneessä tai kanootissa, mutta eipä se sitä liiemmin ihmetellyt. Joona meni edeltä Haltin kanssa joka kapusi onnessaan kyytiin ja minä menin Rallan hihnan päässä perässä. Matka Ounasjärven yli oli tosi hauska - pieni tumma perämoottorivene oli tervattu ja tuoksui ihanalta! Tuuli toi koirien nenään vesipisaroita ja tunturien tuoksuja, kun ne tärkeinä istuivat pitkät kuonot kohti viimaa. Kuvia venematkasta ei valitettavasti ole, koska sekä puhelin että kamera olivat visusti rinkassani veneen etuosassa ja tunnustan, että kannoin pientä huolta niistä, kun pienen veneen reuna viilsi välillä hyvinkin lähellä vedenpintaa :D Selvittiin kuitenkin perille kuivina, vastarannallakin rantauduttiin pienen laiturin kautta. Säädettiin siinä vielä Haltin reppu, napattiin viimeiset lähtökuvat someen ja lähdettiin matkaan! Ralla oli minun rinkkavyössä fleksissä ja Halti Joonalla, vaihdeltiin näitä vuorotellen joka toinen päivä. Kesäilta oli lämmin ja valoisa, Ralla viipotti uusien hajujen perässä innoissaan ja Halti käveli tottuneesti ja vakaasti. Alkuosa reitistä kulki kallioisten mäntymäkien poikki, välillä ohittaen pieniä nättejä suolampia. Oli mukavaa, kun ensimmäinen päivämatka oli näin lyhyt, niin sai taas itsekin tuntumaa rinkan kantoon. Omani painoi lähtiessä 14 kiloa eli aikalailla sen kolmasosan omastakin painosta kuten Haltilla :D 

Oltiin lähdetty rannasta kävelemään kahdeksan jälkeen ja klo 21.20 saavuimme Pyhäkeron leiripaikalle, jossa oli muutama vuokratupa. Itse Pyhäkero-tunturi ei ollut ihan vieressä, sen ylittäisimme vasta seuraavana aamuna. Pystytimme teltan ja keittelimme trangialla illallisen; mäkäräisiä oli hirveästi ja säälitti koirien puolesta, jotka sidottiin tietysti puuhun kiinni odottelemaan. Kun saimme teltan pystyyn, laitoin koirat absidiin suojaan mäkäriltä. Keskiyön aurinko oli jotain käsittämättömän hienoa, en ole koskaan aiemmin ollut Lapissa niin aikaisin kesällä. Syötyämme mahat täyteen -niin koirat kuin ihmiset-  painuimme yöpuulle telttaan. Rallasta kaikki oli kauhean jännittävää ja siistiä, mutta malttoi hienosti käydä kerälle absidiin nukkumaan. Jossain vaiheessa yöllä leiripaikalle saapui vielä kulkijoita (todennäköisesti lähtöpaikalta meidän jälkeen lähtenyt paikallinen pariskunta), Haltilla meni taas vahtimisvietti päälle ja se haukahteli vähän. Ralla huolestui tästä vähän, pomppasi ylös ihan että mitämitämitä mutta saatiin Halti komentamalla hiljaiseksi. Herättiin aamulla ensimmäisen kerran klo 5.50 siihen, kun Halti oksensi - ilmeisesti naudanliha-Ziwipeak oli sen mahalle vähän turhan vahvaa, kun oksenteli parina seuraavanakin päivänä. Onneksi meillä tosiaan koirat nukkuvat absidissa vaelluksella! Vain Rallan valjaat likaantuivat vähän, ja Haltin asetuttua jatkettiin unia vielä. 

Keskiviikko 26.6.: Pyhäkero-Sioskuru (8 km)
Oikeasti sitten herättiin/noustiin klo 9.30. Aurinko paistoi ihanasti ja hoidettiin aamutoimet rauhassa, muita vaeltajia ei enää tuvilla näkynyt. Kaivosta vettä ja puuroa, kahvia ja mehua aamiaiseksi. Pesin Rallan valjaat kaivolla ja päästiin lähtemään 12 jälkeen matkaan kohti Pyhäkeron rinnettä ylöspäin. Alkumatkassa oli lyhyt pätkä koivikkoa, sitten noustiin tunturiin! Oli täydellinen kirkas vaellussää, viileä tuulenvire piti mäkäräiset poissa ja aurinko kipusi yhä korkeammalle. Tunturin rinteeltä näkyi Hetan kylä ja kirkontorni kauniisti. Pidimme lounastauon Pyhäjärvellä, hieman ennen keron huippua. Tunturikihut liitelivät yli ja järven rannan rakkakivikoissa tepasteli kiiruna! Rannalla oli myös vähän lunta, tehtiin pieni lumiukko. Tuuli kylmeni ja lämmin keitto vatsassa lähdimme nousemaan Pyhäkeron huipulle ja alas. Kuultiin ja nähtiin kapustarinta, niin symppis lintu! Ralla oli siitä hyvin kiinnostunut. 

<3

Siinä se lintu on

Loppumatka kulki tunturien rinteitä alas mielettömän upeissa maisemissa. Valokuvattiin paljon ja minä olin niin, niin onnellinen siitä että olimme viimein siellä. Iltakuuden aikaan laskeuduimme vehreään Sioskuruun, toisen illan leiripaikkaamme. Sellaisena se oli täydellinen, sillä tilaa ja hyviä telttapaikkoja oli runsaasti vaikka muitakin leiriytyjiä oli kohtuullisen paljon. Saatiin teltta puron viereen lähelle nuotiopaikkaa ja jälleen mäkäräiset kiusasivat - nyt ne pahalaiset vain pääsivät teltan alta sisäpuolelle ja vietin siellä hetken koirien seurana listien ötököitä absidin sisäkattoon samalla kun Joona tilkitsi kivillä alareunat. Peseydyimme tunturipurossa, vesi oli jääkylmää mutta pakko oli kastaa ja pestä tukka töyräältä :D Syötiin ja tulisteltiin "omalla" nuotiopaikallamme, savu piti mäkärät poissa ja nautittiin kirkkaasta Lapin kesäyöstä. 

Torstai 27.6.: Sioskuru-Hannukuru (13,6 km)
Pidemmän päivämatkan vuoksi oltiin laitettu herätyskello seitsemäksi, torkuteltiin ja noustiin ennen kahdeksaa. Aurinko paistoi aamupalaa laittaessamme mutta tuuli nousi ja juuri ennen lähtöämme alkoi sataa. Ehdimme kuitenkin pakata juuri ajoissa teltan kuivana rinkkaan. Lähdimme matkaan klo 10.10. Sadekuurot pyyhkivät ylitsemme kun ylitimme tuntureita, rinteitä ja soita. Sade ei kuitenkaan ollut liian kylmää tai rankkaa, tuulitakki riitti hyvin ja ainakin oli viileä kävellä. Reitti kulki tuntureiden rinteitä ylös ja taas alas, laskeutuen välillä suolaaksoihin pitkospuille ja toisinaan aurinkokin paistoi lämpimästi. Koirat saivat kunnon luonnollisen pesun ja puhallinkuivauksen tunturituulelta! Tunturien rinteillä näkyi poroja laiduntamassa ja tunturikihut liihottelivat reitin opaskyltiltä toiselle. Meidät ohitti kymmenen hengen ryhmä puolalaisia retkeilijöitä, joista muutama pysähtyi silittämään koiria. "Excuse me, what breed are your dogs?" -Rough collies, like Lassie. "Oh I thought about that, but wasn't sure". (No, Puolassa colliet toki on vähän erinäköisiä kuin Halti ja Ralla.) Hauskinta oli kuitenkin heidän kysymyksensä siitä, mikä juttu on se, kun pienilläkin lapsilla on puukko vyöllä - liittyykö se johonkin heimokulttuuriin tai vastaavaan? Hymyillen vastasimme että ei, se on vain suomalaisten peruskäyttöesine. 

Halti onnellisimmillaan <3

Onnellinen oli Rallakin.

Klo 14 aikoihin paistoi vaihteeksi aurinko (hyvinkin kuumasti itse asiassa), kun pysähdyimme lounastamaan Pahakurulle. Siellä asiat kääntyivät todellakin pahaan suuntaan - huomasimme, että trangian polttoaineemme oli kulunut todella nopeasti ja sitä oli jäljellä aivan liian vähän siihen nähden, montako ateriaa meillä vielä oli laitettavana. Olimme ymmällämme, koska samankokoinen pullo oli riittänyt Saariselän vaelluksella vallan mainiosti ja ylikin, ja laskimme sen perusteella nesteen riittävän hyvin, vaikka nyt oltaisiinkin yksi yö enemmän reissussa. Ehkä Pyhäkeron tuulinen järvenranta oli kuluttanut polttoainetta enemmän kuin odotimme. Teimme pikaisen polttoaineen säästösuunnitelman ja arvioimme, että se riittäisi ainakin kahteen ateriaan joista toinen oli pakko tehdä sillä hetkellä. Lopuilla leiripaikoilla keitettäisiin vesi avotulella, säästelleen polttoainetta mahdollisiin huonompiin olosuhteisiin. Voi kunpa olisimme keittäneet edellisen illankin aterian Sioskurun tyynellä nuotiolla! 

Pitkospuita kohti Pahakurun taukopaikkaa.

Täydellisen viisas taukokäytös.

No, Pahakurun lounas saatiin kuitenkin kokattua ja haettuamme vesipulloihin täydennystä (käsittämättömän koivikkopusikon takaa pienestä kalliopurosta) kiipesimme kurusta takaisin reitille ja matka jatkui aurinkoisessa säässä, kallioisessa tunturikoivikossa. Tunnistin sinirinnan äänen ja näinkin sen! Matkaa olikin siinä vaiheessa jäljellä enää kaksi kilometriä, saavuimme perille Hannukuruun jo neljältä. Leiripaikka oli mukava, saunaankin olisi päässyt mutta järven vesi oli sen verran kylmää että jätimme väliin. Pystytimme teltan ja rentouduimme päikkäreillä ja kävelyllä. Illalla menimme pihakotaan laittamaan tulet illallista varten, sadekuuro pyyhki yli joten onneksi oli katettu kota! Ruoka maistui ja sateen jälkeen viileni, mutta keskiyön aurinko kurkki jälleen kun kymmenen aikoihin kömmimme telttaan nukkumaan. Yö oli tosi kylmä, herättiin jossain vaiheessa vetämään teltan sisäkangasta kiinnemmäs kun paleli. Olin vähän huolissani ohuemmassa turkissa olevasta Rallasta ja mietin hetken, pitäisikö se ottaa sisäpuolelle mutta en sitten häirinnyt, kun pikkukoira vain nukkui tyytyväisenä kerällä kuin pieni naali. Siirsin sitä sen verran, että sai selkänsä meitä vasten kankaan toisella puolella.

Hannukurun leiripaikkamme.

 Perjantai 28.6.: Hannukuru-Nammalakuru (14,5 km)
Noustiin 8 jälkeen, purettiin teltta ja lähdettiin kotaan keittämään aamupuurot. Avotuliaamiainen kesti luonnollisesti trangialla keitettyä pidempään, ja pääsimme lähtemään matkaan klo 10.50. Puolalaisten retkiryhmä oli lähtenyt jo aiemmin ja taisimme olla viimeiset lähtijät siltä aamulta. Edessä olisi vaelluksen pisin päivämatka. Kurusta ylös rinnettä noustessamme näimme Pahakurun eilisen lounaspaikan takanamme. Huvittuneena katselimme myös Rallaa, joka oli selvästi näin neljäntenä päivänä hiffannut tämän vaellus -jutun juonen. Tärkeänä se teputti fleksinnaru pitkänä ylöspäin ja heilutteli iloisesti häntäänsä matkan jatkuessa. Paras fiilis kun koirat innostuu :D Kurusta päästyämme nousimmme loivan Suastunturin yli, sää oli viileä ja pilvinen mutta tuuli miellyttävä. Vanhempi pariskunta käveli laella vastaan ja silitti koiria. Suastunturilta laskeuduimme tietenkin Suaskuruun, jossa pidimme lyhyen evästauon klo 12 aikaan (välipalakeksilinjalla, turha olisi ollut trangiaa avata). Pilviä kerääntyi ja muutama pisarakin putosi, hetken mietittiin, jäädäänkö mökkiin pitämään sadetta, mutta koska matka oli pitkä, päätettiin jatkaa matkaa. 

 

Suastunturilla, edessä jyrkän korkea Lumikero.

Alkoi jyrkkä nousu Lumikero-nimisen tunturin huippua kohti. Tiheä metsä harveni kitukasvuiseksi männiköksi ja koivikoksi, nousu oli rankka. Ylärinteellä vastaan tuli muutamassa pienryhmässä vaellusrippikoulu ohjaajineen. Jotkut riparilaiset ja isoset silittelivät ihastuneina koiria, Ralla varasti show:n huomionhakuisuudellaan. Ylempänä rinteellä kohtasimme (oletettavasti) leirin papinkin, joka myös pysähtyi juttelemaan. Koiria vähän epäilytti kohti kumartuvat, sadeviittaiset ja rinkkaselkäiset ihmiset mutta onneksi Halti ei pöhissyt kuten ekana iltana teltassa. Huvitti vain, kun pappi kommentoi jotain että onko Halti arka kun ei tule silitettäväksi - ei, sitä ei vain yhtään kiinnosta tulla vieraiden vastaantulijoiden silitettäväksi :D Meni se kyllä sen jälkeen, kun Ralla oli taas luikerrellut korvat lintassa ja suupielet korvissa papin jalkoihin paijattavaksi. Sille pappi kommentoi, että ilmankos se on iloinen kun ei ole reppua kannettavana kuten kaverillaan :D Mitä ylemmäs nousimme, sen vähemmän vastaantulijoita oli ja kun lopulta saavutimme Lumikeron huipun, saimme olla aivan yksin. Joona istahti Haltin kanssa hetkeksi tauolle ja minä otin Rallan kuvattavaksi. Halusin siitä samantyyliset kuvat kuin Haltistakin ensimmäisellä vaelluksellaan <3 Ja pääsi Haltikin sitten toki poseeraamaan ja juoksemaan luoksetuloja.

Pieni koira ja laaja Lapinmaa.

<3

Lumikerolta alas poroaidan läpi.

Lumikerolta lähdimme laskeutumaan jälleen auringonpaisteessa. Poroaidan läpi, eteenpäin Vuontiskeron rinnettä, joka muuttui vaikeakulkuiseksi rakkakivikoksi. Vaan alaspäin puskettiin reippaasti, pidettiin tauko Montellin autiotuvalla. Siitä oli enää lyhyt matka yhden vaaran ylitse Nammalakuruun, viimeiseen leiripaikkamme. Mikä ihana näky puiset tuvat olivatkaan tämän päivämatkan jälkeen, kirkkaan taivaan alla ilta-auringon valossa! Toinen ripari-/partioryhmä tuli vastaan, saavuttiin hyvänä päivänä koska edellisiltana kuulemma kaikki telttapaikat olivat varattuina. Leiripaikka oli kyllä upea, kuunneltiin sinirinnan laulua tunturikoivikossa. Teltan pystytettyämme ja koirat ruokittuamme menimme keittelemään pastaa nuotiopaikalle. Katettua kotaa ei täällä ollut, mutta onneksi sää oli kaunis ja pasta kiehui nopeasti. Nautittiin ilta-auringosta ja jutusteltiin puolalaisryhmän kanssa. Lopen uupuneet koirat nukkuivat jaloissamme nuotiolla ja nauroimme, että löytyihän sekin keino, millä Rallasta saa oikeasti mehut pois - ei vaatinut kuin 14 kilometrin kävelyn sisältäen nousuja ja laskuja tuntureille ja alas. Syötyämme lähdimme hammaspesulle tunturipurolle ja innostuin taas valokuvailemaan. Tämän jälkeen kömmimme telttaan nukkumaan, Lapin kesän säveliä päässäni hyräillen. 

Nammalakurun tuvat näkyvissä!

On meidän rannoillamme rauhallista ja turvaisa on rinne tunturin...

Ihanassa ilta-auringossa nukkumaan.

Lauantai 29.6.: Nammalakuru-Pallastunturi (10,6 km)
Viimeinen vaellusyö oli onneksi lämpimämpi kuin edellinen ja heräsimme reippaina jo klo 6.30. Ulkona satoi, joten pihan nuotiopaikka oli ruoanlaiton kannalta poissuljettu. Onneksi olimme säästäneet trangian polttoainetta tähän asti! Käytyäni koirien kanssa ulkona päästettiin ne teltan puolelle ja keittelimme aamupuurot trangialla absidissa. Sade hellitti hetkeksi, mutta juuri ennen matkaanlähtöämme (klo 8.30) se alkoi uudestaan. Kastuttiin kunnolla jo melkein heti tämän päivämatkan alussa, mutta talsittiin reippaasti eteenpäin. Kamera pysyi visusti rinkassa sateelta suojassa, joten tältä päivältä ei valitettavasti ole juuri kuvia. Olin kuitenkin iloinen, että eilen olin saanut ne mitä halusinkin, hyvässä säässä ja hienossa paikassa. 
Ohitettiin Rihmakurun taukolaavulla puolalaiset jotka olivat pysähtyneet laittamaan ruokaa. Mietittiin hetki, jäädäänkö pitämään sadetta, mutta laavu oli pieni ja vaikka puolalaiset sanoivat, että saamme tulla sisään koirien kanssa, päätettiin vaeltaa reitin viimeinen osuus vaikka sitten sateessa läpimärkinä mahdollisimman nopeasti, koska vaatteemme eivät olisi kuitenkaan kuivuneet tauolla ja meitä odotti joka tapauksessa lämmin suihku hotellissa. Jatkoimme siis matkaa rankoissa olosuhteissa, skotlanninpaimenkoirat kävelivät reippaasti rakassa ylöspäin. 

Aamiaista absidissa

Lehmäkeron rinteellä, kolmanneksi viimeisellä tunturilla ennen Pallasta, sää näytti jo hetkeksi kirkastuvan. Olimme nälkäisiä joten etsimme suojaisen notkelman tarkoituksena levähtää hetki ja syödä pari keksiä. Juuri kun olimme saaneet omat rinkat ja repun Haltin selästä, pilvirintama vyöryi sekunneissa päällemme. Tällä kertaa se vain ei satanut pelkkää vettä, vaan piiskaavan raekuuron! Äkkiä rinkat kiinni ja ne sekä reppu selkään, mitään suojaa ei ollut joten ainoa vaihtoehto oli vain jatkaa matkaa. Ralla-raasu vähän suorastaan säikähti ensimmäistä raekuuroaan, se ei ymmärtänyt yhtään, miksi pakkasimme rinkkoja paikallamme vaan yritti juosta rakeita karkuun niin pitkälle kuin fleksi antoi, ennen kuin tajusi että nyt ei ihan onnistu noin :D Halti seisoi tyynesti paikallaan ottaen vastaan kaikki jäiset rakeet päälleen, lakoninen voi v*ttu -ilme naamallaan. 

Siinähän se pilvi vyöryy kohti mutta eipä tajuttu vielä tässä vaiheessa..

Kylmissämme ja läpimärkinä suuntasimme ylös tunturinrinnettä, onneksi jäljellä oleva nousu oli loiva. Toisen lyhyen raekuuron jälkeen pilvimassa liikkui pois yhtä nopeasti kuin oli tullutkin - paleli, mutta pian olimmekin jo Pyhäkerolla (kyllä, myös Pallastunturin päädyssä on senniminen laki) ja lähdimme laskeutumaan kohti aurinkoa, aukenevaa taivasta ja Pallasta. Pohjoinen luonto toden totta näytti vaihtuvuutensa, sillä tunturin alemman laen jälkeen edessä oli vain kirkas sininen taivas ja auringonpaiste. Olimme suunnitelleet kiertävämme alas Taivaskeron huipun, reitin korkeimman kohdan kautta, mutta viluissamme jouduimme luopumaan ajatuksesta ja kävelemään suorinta reittiä alas. Pallastunturien alarinteillä aurinko lämmitti jo kovasti ja kuivatti vaatteita hiljakseen. Perillä hotellin pihassa olimme klo 13, Joona haki respasta auton- ja huoneenavaimet ja suuntasimme suorinta tietä kuumaan suihkuun. Tekipä hyvää! Jätettiin rättiväsyneet koirat huoneeseen nukkumaan, kun itse suuntasimme Pallashotellin gourmet-tason ravintolaan. Kyllä maistui! Käväisimme myös luontokeskuksessa, minkä jälkeen oli omien päikkärien aika.

Ja niin se sumu hälveni ja taivas kirkastuu.

Väsyneet.

Myöhemmin kävelin vielä pienen lenkin koirien kanssa. Hotellin lemmikkihuoneiden päädyssä oli oma erillinen ulko-ovi ja eteisessä huomasin, että pihalle oli ilmestynyt poroja torkkumaan. Varauduin Rallan mahdolliseen saalisreaktioon, mutta se suhtautuikin poroihin ystävällisen kiinnostuneesti, samalla tavoin kuin lampaisiinkin, kun on niitä nähnyt. Kävelin alarinteiden poluilla hyvän lenkin (mistä sain kotiin palattuani kuumeen kun oli vielä märkä tukka suihkun jälkeen, kosteus ei oikein lähtenyt huoneestamme..) kameran kanssa. Illalla juotiin vielä kuumat munkkikaakaot. Ihan mahtava reissu! 

Sunnuntai 30.6.: Kotiin ja jälkimietteet
Hotelliaamiaisen (ai että <3) jälkeen kävimme vielä tunturien alarinteellä kävelyttämässä koirat ja ottamassa muutamia kuvia. Taas nähtiin poroja pihalla, Rallaa kiinnosti hirveästi mutta jätettiin lähempi tutustuminen väliin kun porotkin alkoivat kiinnostua meistä... Pakatessamme huomasin Rallan aloittaneen kolmannet juoksunsa. Olin odottanut niitä edellisten perusteella vasta viikkoa myöhemmin, mutta onneksi aloitti vasta viimeisenä päivänä, eikä vielä teltassa yöpyessä :D Luovutettuamme huoneen kotimatka saattoi alkaa. Ajosää oli yhtä hyvä kuin tullessakin, aurinko paistoi ja matka rullasi mukavasti. Ajettiin Ylläksen kautta pois, olipa hauskaa nähdä tutut tunturit ensi kertaa kesäasussaan! Laskettelijat ja hiihtäjät olivat poissa mutta maastopyöräilijöitä vilisi. Joku syysretki ja läskipyörän kokeilu voisi olla kiva kokeilla joskus. Oulun jälkeen navigaattorimme sääti omiaan ja opastikin meidät Oulujärven eteläpuolelta Kajaaniin, kun mennessä ja huhtikuussa olimme ajaneet pohjoispuolelta. Mutta se oli loppujen lopuksi meidän onni, koska siten vältimme Muhoksen Suviseurojen päättymisruuhkat :DD Kotona Joensuussa oltiin joskus iltayhdeksän aikoihin.

Hetta-Pallas oli kyllä kesän paras reissu. Täydellinen irtiotto edellisellä viikolla palautetusta gradusta ja rentouttava laskeutuminen ensimmäiseen oikeaan kesälomaani vuosikausiin. Kaikki sujui hyvin enkä ollenkaan ihmettele, miksi reittiä sanotaan Suomen kauneimmaksi. Maisemat todella hellivät silmää ja valokuvaajaa! Sää oli viimeistä päivää lukuun ottamatta täydellinen vaelluksen kannalta; ja vaikka vikan päivän olosuhteet olivat rankat, oli onni onnettomuudessa, että koko reissun ainoat kunnon sateet osuivat sille viimeiselle päivälle. Kastumisella ei ollut väliä kun oltiin onneksi se hotelliyö varattu, ja vaikkei oltaisi kastuttukaan, oli kaikin puolin mukavampi kun kotimatkalle sai lähteä kokonaan seuraavana päivänä hyvin levänneenä. Mäkäräiset toki häiritsivät, mutta niiltä ei oikein voi pohjoisessa välttyä - jonain toisena aikana kesästä kiusana olisivat olleet hyttyset. Pitää etsiskellä, olisiko koirille tarjolla jotain verkkoja tai turkkiin suihkutettavia torjunta-aineita seuraavaa kertaa ajatellen.

Näkymä Pyhäkerolta (toinen päivä) menosuuntaan

Ja näkymä Lumikeron huipulta (neljäs päivä) tulosuuntamme. Vasemmassa takakulmassa näkyy tunturi, jolta ylempi kuva on otettu.

Jos jotain muutosjuttuja mietin, niin ensi kerralla ehdottomasti ainakin se varapullo polttoainetta mukaan. Ihan vaan varmuuden vuoksi, vaikkei edelleenkään oikein ymmärretä, miten sitä kului reissun alussa niin paljon. Ollaan kyllä mietitty myös kevyen kaasukeittimen hankkimista, joten saa nähdä, otetaanko ensi vaellukselle koko trangiaa mukaan ylipäätään vai joko siirrytään kaasuun. Myös yksi käsidesi lisää tarvitaan seuraavaan reissuun, käytimme niitä huolellisen paljon. Lisäksi ensi kerralla ainakin Haltille täytyy varmaan ostaa ZiwiPeakin ruoaksi lammasta, jos/kun tuo nauta nyt aiheutti sitä oksentelua alkureissusta. Olisin nytkin ostanut lammasta (jota Haltilla on yleensä aiemmin vaelluksilla ollut), mutta sitä ei ollut juuri silloin saatavilla. Rallan vaeltaminen sujui niin hienosti, että tilasimme pian kotiinpaluun jälkeen sillekin oman repun ensi kertaa varten. Eihän se hirveästi pysty siinä kantamaan, mutta jotain ainakin ja kun sille sopiva koko oli alennuksessakin juuri osuvasti, niin kannatti tilata. 

Muita huomioita oli, että lyhyet shortsit ovat turhat kesäkuussa. Loppukesän lämmössä niitä voisi tarvita, mutta keskikesällä ei tullut pitkissä housuissa yhtään kuuma kertaakaan. Lisäksi texmex-pataa ei kannata ottaa ruoaksi koska se on niin mausteista, että tulee hirveä jano ja pitää koko ajan hakea lisää vettä kesken lounaan :D Ja viimeisenä pointtina se, että aliarvioimme reippaasti oman kuntomme/kävelyvauhtimme. Etenkin ekat kolme päivää huomasimme taukopaikkojen tulevan vastaan tuosta noin paljon aiemmin kuin odotimme, hups vain. Neljä päivää ja kolme yötäkin olisi siis periaatteessa riittänyt tälle reissulle hyvin, mutta parempi näin päin! Toki Hetan suunnasta Pallakselle kävellessä alkureitti on paljon helpompi ja loppu rankempi, joten toisin päin mennessä fiilikset olisi voineet olla päinvastaiset. Ja loppujen lopuksi oli mukavaa, että meillä ainakin oli kunnolla aikaa nauttia täysillä reissusta ja maisemista ja ottaa kuvia ja videoita kaikessa rauhassa ilman kiirettä. Ihana matka, toivottavasti ensi kesänä päästään taas tutustumaan meille uuteen Lapin kansallispuistoon <3

Lisää kuvia löytyy muuten täältä! 

Some things never change

Ei oo koskaan aiemmin elämässä kyllä tökkinyt tää blogin päivittäminen näin paljon kuin tänä vuonna. Viime kerralla täällä käydessäni (puoli vuotta sitten! :o) avasin syitä kevään tauolle, eikä ne hirveästi ole kyllä loppuvuoden aikanakaan muuttuneet. Melkeinpä vaan tullut lisää... Kesä keskityttiin reissaamiseen, lomailemiseen ja ihan vaan olemiseen, ja valitettavasti graduprosessista jäi jonkinlaiset traumat myös tällaiseen mukavaan kevyeen vapaa-ajan kirjoittamiseen. Jos jotain tein koneella, niin lähinnä luin kaikkea turhaa sekä fiksasin Collieyhdistyksen nettisivuja tai tein jotakin muuta yhdistysasioihin liittyen - syksy oli superkiireinen niiden suhteen. Myös kuvien käsittelyn kasaantuessa motivaatio kirjoittamiseen laski entisestään.

Nyt kuvamotivaatio on palannut, kuten näkyy

Koko ajan suunnittelin blogiprosessin elvyttämistä, mutta kun aloin ottaa siitä liikaa painetta, en sitten pystynytkään ja totesin, että en minä sitä suorituskeskeisyyttä ainakaan tähän siirrä vaan kirjoitan kun hyvältä tuntuu. Just nyt tuntuu, kumma kyllä. Ja ajattelin, että onhan sitä ihmiset ennenkin blogejaan joutuneet restauroimaan vaikka palvelimen häviämisen vuoksi, ehkä tää ei oo sen kummempaa. Onneks ei tartte semmosta lähteä paikkailemaan. Paitsi kuvien osalta. Photobucket on taas tänä syksynä ollut veepää joten kahden ekan vuoden kuvat tästä blogista ja kaikki vanhasta on blurrattu ja oletan että katoavat kohta kokonaan, mutta en oo jaksanut sitä syksyn aikana fiksata joten katsotaan kuinka käy. 

Mutta kumma kyllä, tässä postauksessa oli luonnoksena jonkinlaista rustailua viime keväältä. Mulla oli silloin vissiin aikeissa editoida ja liittää jotain muitakin treenivideoitakin siihen/tähän, mutta kun en oo niihin näiden kuukausien aikana jaksanut paneutua, niin en jaksa edelleenkään. Ihan samalta meidän ruudut, merkinkierrot ja noudot näyttää kuin joskus aiemminkin :D Agilityn puolella käytiin meidän toisen LUVA-nollan jälkeen juoksemassa yksi rata naapuriseuran kisoissa kun lupasin lähteä kaverin seuraksi, mutta se oli ihan kamalaa. Halti oli siellä ihan idiootti, ei löytänyt putkiin eikä kepeille :DD Vaan enpä olisi voinut uskoa, mihin meidän agipolku keväällä ja kesällä vielä veisi.. Mutta siitä joskus toiste. Tuolta en kehtaa edes julkaista kisavideota, kun kuuluttaja kuulutti väärän koiran nimellä ja kamerakin heilui puolet ajasta kohti kattoa :DD Lisäksi totesin lopullisesti, että JoA:n halli oli/on aivan hirveä (kylmä, pimeä ja kivituhkaa joka puolella vielä päiviä kisan jälkeen), joten sinne en enää aio ainakaan agilityä mennä kisaamaan.
Meidän tottelevaisuusvuosi 2019 alkoi tammikuussa Sanni Tarvaisen tottiskoulutuksella PoKSilla (jossa olin Haltin kanssa). Silloin Haltilla oli haasteita 650-grammaisen noutokapulan kanssa, se lähti aina hyvin laukalla hakemaan mutta kapulan luona katsoi kysyvästi, että onko tää oikeesti pakko tuoda ja kun nosti, saattoi pudotella ja syljeskellä sitä. Saatiin koulutuksesta hyviä vinkkejä tähän sekä liikkeestä seisomiseen (jossa siis kääntyi mun perään herkästi kun menin koiran taakse), ja ne onkin nykyään oikein kivalla mallilla. Osaltaan kapulahommaan saattoi vaikuttaa myös se, että Haltilla oli keväällä hampaat aika huonossa kunnossa hammaskiven takia, toukokuussa alkoi ikenet vuotaa verta herkästi suht kevyidenkin vetoleikkien jälkeen joten epäilin, että voihan hampaat olla kipeätkin minkä vuoksi painavan kapulan kanniskelu on ikävää. Toukokuussa veinkin Haltin elämänsä ekaan hammaskivenpoistoon eläinlääkäriin ja tilanne helpotti sen jälkeen. Tosin ongelmana on myös osittain vieraat kapulat, oma painava nousee jo ihan hyvin mutta jos siinä on jonkun toisen koiran hajut/kuolat, niin ilmeisesti Haltia ällöttää :'D 

Rinkikuvista kiitos Kiiralle!

Alkuvuodesta treenailtiin vähän tokoa, mutta koulukiireiden tiivistyessä ja oman seuran helmikuulle suunnitellun kokeen toteutumisen peruunnuttua jäi. Otin tavoitteeksi toukokuun lopulle Pieksämäen tokokokeen, mutta opiskelut ei antaneet armoa ja keskityttiinkin sitten enemmän pk-tottikseen, kun päästiin Haltin kanssa Collieyhdistyksen palveluskoirarinkiin! Ringin ekana toimintavuonna olin kuunteluoppilaana, viime vuonna varakoirapaikalla ja tänä vuonna uskallus ja taloudellinen tilanne vihdoin sallivat hakemisen mukaan. Eka rinkiviikonloppu oli 18.-19.5. Tuuloksessa, jonne ajeltiin kätevästi vanhempien luota Valkeakoskelta. Haltin kanssa keskityttiin noutoihin ja esteisiin, teki ekat täyskorkeat vinoesteet tuolla - ei ollut agilitykoiralle ongelmaa siinä. Tykkäsin Heidistä kouluttajana kovasti ja viikonloppu oli oikein antoisa, vaikka helle olikin järkyttävä ja kentän lempinimi Sahara todella ansaittu. ABCD-otteluun ei tänä vuonna lähdetty, oli samalla kentällä kuin rinki mutta hankalasti vain viikon aikavälillä, joten ei ollut järkeä lähteä ajamaan.

Niin, ja onhan mulla tosiaan tuo toinenkin koira treenattavana. Tämänkin takia bloggaus on hankalaa, kun en enää tiedä miten keskittyä tasapuolisesti molempien jutuista kirjoittamiseen :D Rallankin kanssa on kuitenkin tänä vuonna tehty vaikka ja mitä, se on päässyt mm. rinkikerroillekin varakoirakkopaikoille. Alkuvuodesta olin vielä aika hukassa sen kanssa, tuntui etten saa jotenkin otetta siitä miten tällaista liukasta kärppää käsitellään ja edelleen pelkäsin liikaa sen "pilaamista", etten juuri uskaltanut edetä. Supervilkas pikkulikka oli keväällä vielä aika haastava, se ei ole samalla tavalla häiriöherkkä kuin Halti nuorempana, mutta vilkkaana koirana se huomaa ja havainnoi ihan kaiken ympäristöstään ja keskittyminen oli aika haastavaa. Mutta niin se vaan pikkuhiljaa lähti kehittymään ja Räyhis fokusoi hienosti yhdessä tekemiseen ja on ihan liekeissä kun pääsee mun kanssa töihin! 

Rallan kanssa on loppuvuodesta treenailtu tokon alokasluokan pohjia sekä osin myös pk-tottiksenkin toki; perusasento on hyvin hallussa ja seuraamista pitäisi viedä vaan rohkeammin eteenpäin. Pikkukoira on jatkanut myös agilityn ja metsäjäljen treenaamista ja ehdittiinpä loppukesällä käydä parissa näyttelyssäkin. Oliskohan tässä nyt tarpeeksi hyvin tiivistettynä tän hupenevan vuoden ensimmäinen puolisko tottelevaisuuden osalta, seuraavalla kerralla voisin lopulta kirjoitella meidän kesän vaelluksesta, kun tiedän että sitä eräät odottelee kovasti. Kiva oli myös syksyllä kuulla toiselta taholta, että meidän blogikuulumisia kaipaillaan. En lupaa mitään kun meni viimeksikin niin huonosti, mutta vakaa aikomus on saada tämä jaloilleen vielä :D

Hei, siellähän on hautautuneena meidän blogi!

Kaivetaan se esiin.