I can go the distance

Joskus elokuussa Sari laittoi collieporukan tokoryhmään ilmoituksen, että lokakuun puolivälin kieppeillä Pärnävaaralla olisi tokokoe. Tsemppasi ihmisiä ja houkutteli, että nyt isolla porukalla kisaamaan, tuttu paikka monelle ja hyvässä lykyssä tuttu paikkisryhmä. Mun ensireaktio oli että hui olkoon, ei ikinä. Meillä on seuraaminen ihan kesken ja paikallaolo vaatii hirmuisesti työstöä, en halua, en uskalla vielä. Enkä tosiaan tahtoisi, että koko treeniryhmä on paikalla katsomassa, sitten jännittää ja ahdistaa ja apua äää. Sitten palattuamme lomalta Joensuuhun toki juteltiin kokeesta Sarin ja muidenkin treenikavereiden kanssa. Sanoin, että ehkä syksyllä oltaisiinkin valmiita kisaamaan tokokokeessa, mutta tuskin vielä noin pian, kahdessa kuukaudessa. Sanoin, että sen verran kilpailuhenkeä multakin löytyy, että tahdon koiralla olevan edes mahdollisuus ykköstulokseen, siis että se osaa liikkeet. Ei me vielä osata, olisi epäreilua viedä kokeeseen koira joka ei vielä osaa jotain mitä siellä pitää. 

Kului muutama viikko ja tokotreenit alkoivat kesän tökkimisen jälkeen sujua hyvin. Oikeastaan ihan tosi hyvin. Paikkis olikin yhtäkkiä tosi varma liike. Seuraaminen onnistui. Prosessoin Pärnän tokokoetta mielessäni, mietin ja suunnittelin. Pikkuhiljaa se alkoikin houkutella eikä tuntunut mahdottomalta. Mun ajatustoiminta näköjään jostain syystä vaatii sen: ulkopuolisesta paineesta/kehotuksesta lähtö ei kertakaikkiaan onnistu, mutta kun saan itse miettiä ja prosessoida koetta mielessäni, ikään kuin keksiä itse sen idean (:D), että mehän voitaisiinkin lähteä starttaamaan tokokisat, niin sitten ajatus ei tunnukaan niin mahdottomalta. Ja olinhan mä käynyt ties kuinka monissa agilitykisoissakin treeniporukalla, eikä siellä tutut katsojat jännittäneet. Mutta agility on niin erilaista kuin toko. Se on rentoa, iloista ja suorituksen onnistuminen on tosi pienestä kiinni. Vaan ehkei ne tutut yleisössä loppujen lopuksi niin paha asia olisikaan.

Treenit sujui edelleen hyvin, Haltin kanssa oli kiva tehdä tokoa. Syyskuun puolivälin tienoilla, ilmoittautumisen auetessa, meillä meni tosi hyvin. Niinpä eräiden onnistuneiden ja hyvän fiiliksen treenien jälkeen olin niin hyvällä tuulella, että pistin kokeeseen sähköpostia ja ilmoitin meidät. En kertonut kuin muutamalle ihmiselle etukäteen, jostain syystä mulle on jäänyt jo Nemon ja Nitan kisa-ajoilta joku sellainen ihmeellinen käsitys, että jos huutelet etukäteen meneväsi johonkin, niin se menee varmasti pieleen. On helpompaa kertoa vasta jälkeenpäin että hei, me käytiin kisoissa! Tästä syystä mulla ei ole enää vuosiin ollut mitään tulevia tapahtumia -kalentereita blogissa, ei oikeastaan sitten vuodatuksen aikojen. Jotta sori treenikamut, mä en voi tälle mitään :D 
Treenailut jatkuivat, ja huomasin "hauskan" muutoksen: kun lähdin lähikentälle treenaamaan mielessä "me ollaan muuten menossa kokeeseen", fiilis ja treenit oli aika erilaisia verrattuina ennen ilmoittautumista tehtyjä hauskanpito- ja hyvän mielen treenejä. Sinänsä aika luonnollista, mutta jokseenkin ärsyttävää :D Mutta vaikea sitä asennetta oli muuttaakaan, kun tietysti se koe pyöri mielessä ja väkisinkin heijastui alitajunnasta omaan toimintaan. Ja toisaalta totesin, että luultavasti sitten kokeessa on joka tapauksessa aika haastavaa yrittää olla yhtä luonnollisen iloinen ja hauskanpitofiiliksellä, kun koetilanne on kuitenkin koetilanne. 

Lokakuun koittaessa alkoikin sitten palaset hajoilla - siis en tajua, miten tämä laji voi olla tällainen! Koira oppii jonkin liikkeen, se osaa sen. Sitä vahvistetaan, se tekee hienosti ja osaa. Sitten vain jossain vaiheessa, jossakin treenissä, se osattu liike unohtuukin ihan täysin eikä koiralla ole aavistustakaan, että mikä oli? Sitten sitä hinkataan ja korjataan ja hyvässä lykyssä fiksaantuu ennen koetta tai sitten ei. Ei agilityssä vaan käy niin, että koira yhtäkkiä toteais että hei ei, mikä putki, never heard. Toko on ihan typerää. Meillä siis hajosi kaukot, mutta saatiin ne kuntoon. Hetkellisesti se hyppykin niiden yksien mörkökriiseilyjen aikana, mutta se unohtui Haltilta kyllä heti seuraavalla hypyn treenauskerralla. Vaan kaikesta huolimatta sitten kokeen lähestyessä kävi niin, että totesin Haltilla olevan alokasluokan liikkeet hallussa. Paikkis sujui, seuraaminenkin, ja muut pikkujutut. Palkattomuutta ei oltu hirveästi harjoiteltu, mutta jostain syystä se ei mua juuri stressannut. Silloin koetta edeltävänä maanantaina Jämsässä ollessa käytiin tosiaan tekemässä meidän ensimmäinen palkaton kisamainen treeni, ja sehän sujui hyvin kuten viimeksi kerroin. Jäi tosi hyvät fiilikset ja aattelin että jes, onneksi ilmoitin kokeeseen. 

Tiistai-iltana sitten tein kotona ennen iltaruokaa kapulan pidon, kun se siitä kisamaisesta treenistä jäi pois. No sehän hajosi. Mä en oikeastaan edes tiedä mitä siinä tapahtui, mutta lopputuloksena näyttäessäni Haltille kapulaa, se käänsi kuononsa pois, hyi en tuohon koske. Keskiviikkonakaan ei sujunut, mielessä rupesi välähtelemään että perun koko jutun mutta Sari kielsi (:D) ja sitten totesin että ihan sama, annan kapulan olla kokonaan. Jos yksi liike menee nollille niin sillä nyt ei olisi mitään väliä, kun muut kuitenkin suunnilleen sujuisivat. No, torstaina Sari mietti että olisikohan ihan kauheata jos näyttäisin, millaista se kapulan pito nyt on, ja minähän näytin. Hetsaamalla ja leikkimällä omaa pienemmällä kapulalla saatiin pito korjautumaan, ja Haltille jäi ainakin myönteinen muistikuva kapulasta. Tämä selvä. 
Suunnilleen viikkoa ennen koetta tuli myös aikataulut. Agilityn lähtölistoihin tottuneena olin ihan järkyttynyt tiedosta, että oman suoritusvuoron saisi tietää vasta koepaikalla! Siis apua, ihan kamalaa. Mitä jos me oltaisiin ekoina, ihan hirveetä. Joskus alkuviikosta näin unta, että saatiin 140 pistettä. Perjantaina oli vielä collieporukan tokotreenit mistä jo viimeksi kerroinkin, ne meni paikkiksen piippailua lukuunottamatta hyvin. Lauantaina en tehnyt Haltin kanssa mitään.  

Ne jotka mut tuntee Nemon ja Nitan "ajoilta" tietää, että olen (ollut) ihan kamala kisajännittäjä. Koiraharrastusta aloittaessa näyttelyt jännitti, se meni kokemuksen myötä ohi. Agilitykisat jännitti hirveästi, mutta sekin jäi loppujen lopuksi pois kun omaksuin oikean asenteen ja mielentilan, enkä viimeisimpiä kisoja juuri jännittänytkään. Tokokisoista mulla on vain yhden verran kokemusta, ne kyllä jännitti ja loppujen lopuksi oli ihan kamala kokemus. Mietin kyllä jo joskus ennen kuin Halti oli syntynytkään, että millaista olisi sitten, kun sen oman collien kanssa menisin ekaa kertaa kisaamaan. Ajattelin, että en varmaan jännittäisi koska ei tarvitsisi pelätä, karkaako koira kehästä. Ja olisin luonut siihen niin hyvän suhteen, että voitaisiin vain lallatella menemään iloisella asenteella, ja menisin ylipäätään kokeeseen vasta sitten, kun koira olisi niin valmis/varma että ei tarvitsisi tulostakaan jännittää. Hahaha, ja katinkontit! Kyllä muuten jännitti. Ihan saamaristi. Se alkoi nousta koetta edeltävällä viikolla, varmaan kun aikikset tuli. Silloin alkusyksystä jännitin yleisöä/tuttuja katsojia, sitten varmaan sitäkin, tulisiko ykköstulos. Viimeiset päivät ennen koetta en juuri jännittänyt enää yleisöä, ja tulosta en ajatellutkaan enää. Viimein jännitin vain itse suoritusta, ihan tarkkaan en tiedä mitä siinä kun tosiaan ainakaan sitä kehästä karkaamista ei Haltin kanssa tarvitse pelätä :D Lopulta yritin vain psyykata itselleni sellaisen asenteen, että maksettu treeni ja teen siitä Haltille mahdollisimman hauskan kokemuksen. Se on vaan yksi tokokoe. 

Lauantaina mieleen alkoi nousta flashbackeja siitä edellisestä tokokokeesta. Muistin tuomarin sanat "Ootko sä täysi-ikäinen, saanko tarjota sulle konjakkia? Näytät siltä, että pyörryt." Muistin mun ensimmäiset "kisat" ikinä, Mäntän mölliagilityn 26.4.2010 Nitan kanssa. Jännitin sitä etukäteen niin paljon, että radan loputtua maaliin päästyäni purskahdin itkuun ja silmät kyynelissä kävelin radalta pois, treenikaverien tullessa vastaan halaamaan. Se rata siis meni tosi hyvin, mutta jännitys vaan purkautui itkuna.
Sunnuntaiaamu. Heräsin, käytin Haltin pihalla. Pakotin itseni syömään yhden leivän aamupalaksi ja tein toisen mukaan evääksi. Oli paha olo, mahaan sattui. Sari tuli hakemaan Bennyn kanssa, muita ei meidän collieporukasta sitten kokeeseen lähtenytkään. Katsomaankin tuli vain pari, mutta sepä ei mua enää jännittänyt. Sen sijaan mua jännitti aamulla jostain syystä paikkamakuu hirveästi. Mitä jos Halti lähtisi häiriköimään muita koiria (mitä ei ole kyllä ikinä milloinkaan elämässään tehnyt) ja saataisiin se kolmen kuukauden kisakielto? Ilmoittauduttiin, täytin kisakirjan. Oli iso helpotus, kun sain tietää olevani suoritusvuorossa viides, eli toiseksi viimeinen. Ihanaa, ei tarvitsisi mennä heti paikkiksen jälkeen tekemään ja ehtisin katsoa muiden suorituksia ennen. Ja ehtisin viritellä Haltin patukalla ennen kehään menoa. 
Kello läheni kymmentä, mua oksetti. Tuomari Tommi Varis tuli paikalle ja pian aloitettiin tuomarin puhuttelulla. Oon ollut kattomassa Tommin koetta Raisan kisatessa, tiesin sen olevan kiva ja rento tuomari, mikä vähän helpotti oloa. Alokasluokassa oli tosiaan kuusi koiraa, oltiin kaikki ringissä tuomarin kertoessa yleisiä juttuja ja mentiin vuorollaan luoksepäästävyyteen. Halti oli tosi levoton. Se piipitti koko ajan, ei millään hiljentynyt vaikka kuinka komensin. Mietin että ei luoja, en mä voi mennä tän kanssa tonne, ei tästä tule mitään. Koe alkoi. Paikkamakuussa oli kaksi ryhmää ja ekan mennessä suoraan tekemään sitä, lähdin hakemaan Haltia autosta. Tehtiin perusasentoa, kontaktia, syötin sille viimeiset namit taskusta, näytin että niitä on mulla. Halti piippaili, ulkona valmistautui myös meidän paikkisryhmän muut, vehnis- ja kultsunarttu (mietin että toivottavasti Halti ei luule kultsua Pepiksi ja lähde leikkimään..). Sanoin sille että hiljaa, keskity. Aika meni aivan liian pian, vehniksen omistaja sanoi mulle jo tosi äkkiä että nyt on meidän vuoro. Käveltiin halliin.
Oksetti ja vähän huimasi, oli oikeastaan itkuinen olo. Halti vinkui eteen ja taakse narttujen luo, kun mentiin jonossa kehään. Kävi yhä kierroksilla paikkisriviin mennessä, mutta oli vähän enemmän jo havahtunut minuun. Mentiin liikkurin näyttämälle paikalle ja otin perusasennon. Yhtäkkiä Halti hiljeni ja tapitti mua, ai täällä pääsee sittenkin oikeasti tekemään jotain. Liike alkoi, eikä Halti mennyt toisen koirakon käskyllä maahan. Liikkuri tuli antamaan meille luvan, Halti jäi katsomaan sitä eikä mennyt ekalla maahan joten toinen käsky, sillä meni. Jätettiin koirat. Paikka, enkä enää katsonut taakseni. Käveltiin matkan päähän, seisoin ja tuijotin Haltia kulmat kurtussa. Ylävartalo tärisi, hampaat löi loukkua, oksetti ja huimasi. Tuijotin koiraa silmiin ja hoin mielessäni "Pysy. Pysy. Pysy." Halti hieman vinkui, kun oli sen siellä perjantain collietreeneissä keksinyt. Vilkaisi pari kertaa molemmin puolin makaavia narttuja, mutta muuten katsoi mua. Onneksi minuutti meni tosi nopeasti, pian päästiin palaamaan koirien luo. Halti ei noussut muiden käskyillä, vaan hienosti vasta omalla. Liikkuri sanoi kiitos, ja kehuin koiraa. 
Saatiin 7, tuomari kommentoi että hyvä paikallamakuu kun sinne maahan ensin päästiin, pientä lauleskelua joten siitä pistevähennys. 
Poistuin kehästä huojentuneena, pahin oli ohi. Huh. Ei saatu kisakieltoa. Ihan ok paikkis. Vein koiran autoon ja menin katsomaan muiden suorituksia. Uusi alokasluokka on kyllä kiva, eikä se kestä kuin viitisen minuuttia. Oma olo helpotti vähän, mutta kun hain Haltin autosta, jännitys alkoi taas nousta. Leikitin sitä patukalla, tehtiin perusasentoa, pari askelta seuraamista. Mennään tekeen tottista. Annoin Haltin kiskoa patukkaa ja halliin astuessa vippasin sen selkäni takaa Sarille ja käveltiin kehän sisäänmenolle. Tuomari ja liikkuri sääti hyppyestettä, tuli melko pitkä perusasennossa odottelu. Halti istui hiljaa, piti katsekontaktia ja kehuin sitä hiljaa. Tottista. Otin hihnan irti ja laitoin treeniliivin takataskuun, Halti vilkaisi taskua, siellä on varmaan patukka. Sitten meidät pyydettiin kehään ja käveltiin seuraamisen aloituspaikalle, enkä enää miettinyt mitään. Tai oikeastaan yksi ajatus oli: nyt me mennään ja tehdään mitä liikkuri sanoo. Näytetään mitä osataan.

Seuraaminen: Kiva kaavio, sisälsi vain yhden kutakin käännöstä. Meni hyvin. Halti oli varsinkin nopeudenvaihdoksissa skarppina, käännökset oli huonot yksinkertaisesti siksi koska en oo ehtinyt niitä vielä kunnolla opettaa. Saatiin 8, tuomarin kommentti: pääsääntöisesti todella nättiä seuraamista, kaunista yhteistyötä.

Liikkeestä maahanmeno: Yleensä Haltilla tosi varma liike, nyt jostain syystä ei, vaan jouduin antamaan kaksoiskäskyn. Hienosti kuitenkin nousi vasta käskystä, arvosana 7.

Luoksetulo: Jättöpaikalle mennessä Halti katseli, että hei, tuolla seinän vieressä on agilityesteitä! Ne minä tiedän. Pysyi kuitenkin mukana ja jäi kiltisti. Täydellinen luoksetulo, tuli aivan täysiä laukalla ja tosi hieno eteen pysähdys. Hieman vino perusasento, mistä arvosana 9. Tuomarin kommentti: todella hieno luoksetulo, näyttävä pysähdys mutta ei ehkä liukkaammalla alustalla ihan onnistu :D

Kapulan pito: Meillä oli nyt tosiaan kapulana se Sarin pikkukapula, jolla pito korjattiin torstaina. En ollut ajatellutkaan, että tähänkin liikkeeseen voisi antaa jonkun käskyn siihen, kun siirryn sivulta koiran eteen :D Sanoin liikkurille että jaaa, mikähän se meillä olisi, enkä edes muista mitä loppujen lopuksi sanoin Haltille. En itse sitä vielä kehässä tajunnut, mutta jäin epähuomiossa aika kauas koirasta. Niinpä Halti joutui kurottamaan saadakseen kapulan, jolloin se pompahti eteenpäin seisaalleen. Katseli silmiin, että ei me tätä kyllä näin olla tehty, mutta pidetään nyt sitten. Luulin, että olisi ollut nolla, mutta kun Halti kerran piti kapulaa, vaikka sitten seisaallaan, niin saatiin 8! En muista mitä tuomari sanoi.

Kaukokäskyt: Halti meni hyvin maahan, mutta jättäessäni sen alkoi haistella vieressään jotain. En tiedä oliko siinä oikeasti nyt joku haju vai mikä, mutta kun ehdin kahden metrin päähän ja liikkuri nosti kyltin, Halti oli edelleen nokka maassa eikä katsonutkaan mua. Annoin kaksoiskäskyn mutta haisteli edelleen, joten se oli siinä. Viereen palatessani sentään nousi heti istumaan, siinä vaiheessa heräsi "ai katos, säkin olit mukana!". Tuomari nauroi että "Vooi, nyt teki nenä tepposet!" :D Siitä siis 0.

Estehyppy: Kai siinä maassa sitten oikeasti oli joku "ällö" haju, kun Halti ei millään voinut istua perusasentoon. Pyöri mun ympärillä ja mourusi, ei kyennyt. Vaihdoin paikkaa, ei vaikutusta. Lopulta totesin että joo, eiköhän me nyt tehdä tää tästä vinosta perusasennosta ja niin tehtiin. Halti tietysti jäi vinoon, mutta hienosti hyppäsi ja tuli suoraan eteen ja vielä siitä perusasentoon. Tuomarin kommentti: "Saatiinhan se hyppykin sieltä lopulta, hyvin tuli eteen." Saatiin 9.

Kokonaisvaikutus: Otin Haltin kiinni ja kuuntelin tuomarin palautteen. "Jos ihan rehellisiä ollaan, niin minä mietin tuossa alussa että tarvitsen varmaan kehässä kuulosuojaimet, kun se siinä ringissä niin vikisi. Mutta kun se ääntely ei tule itse liikkeisiin vaan jää vain niiden väliin, niin se on tosi hyvä. Joudun kuitenkin sen takia vähentämään pisteitä. Yleisesti ottaen kaunista yhdessä tekemistä ja sujuvaa yhteistyötä, hyvä koeuran aloitus." 7 siis, sen liikkeiden välisen äänenkäytön takia. Avustaja toi kapulan takaisin, Halti luuli että se on varmaan nyt sen palkka. Käveltiin ulos kehästä, Halti pomppi kapulaan että anna se. 
Käveltiin ovelle, laitoin kapulan taskuun piiloon ja Sari näytti Haltille matkalla, että täällä se patukka on. Halti iski kiinni siihen ja juostiin ulos leikkimään. Heittelin patukkaa sille ja kiskottiin. Itku tuli, odotetusti. Annoin jännityksen purkautua, kyynelten valua poskille, Halti repi patukkaa onnellisena. Halasin sitä ja painoin pään sen turkkiin. Sitten mentiin autolle ja juotiin molemmat vettä. 
Pian oli jo tuomarin loppupalautteen aika. Tommi kommentoi, että "Erittäin mukava alokasluokka tänään, mikä näkyi tuloksissakin. Ei tullut kuin ykkös- ja kakkostuloksia, nähtiin hyviä suorituksia ja kaunista koirankäsittelyä ja yhteistyötä." Pian sain mennä hakemaan meidän kisakirjan, ja uneni taisi ollakin enneuni - saatiin nimittäin 141 pistettä! Eli kakkostulos siis, voi miten hienoa :) Kokeen jälkeen käveltiin Sarin ja poikien kanssa alas järvenrantaan ja annettiin Haltin ja Bennyn juosta. Ne saikin hirmuiset hepulit, juoksivat ja painivat ja kävivät järvessä kahlaamassa, niillä oli niin hauskaa! Loppukin jännitys purkautui, olo helpotti. Haltin touhut ja iloinen ilme sai taas hymyilemään.

Minä uskalsin. Oon niin ylpeä itsestäni, että uskalsin lähteä. Vaikka etukäteen ajattelin, että suhtautuisin kisaamiseen Haltin kanssa jotenkin eri lailla kuin Nemon ja Nitan, niin oli se sittenkin yllättävän iso kynnys. Taisin tajutakin sen vasta kokeessa, kun se jännitys oli niin paha. Mutta me tehtiin hyvä suoritus, kehässä oli oikeastaan ihan kivaa. Ei se tosiaan ollutkaan niin iso juttu. Yksi tokokoe. Ja onneksi tämä meidän ensimmäinen oli näin kiva kokemus! Nemon kanssa käyty tokokoe silloin kaksi ja puoli vuotta sitten oli ihan järkyttävän hirveä kokemus, niin nyt oli tosi kiva että tästä jäi tosi hyvä fiilis. Oli kiva, kun tuomari oli niin rento ja naureskeli kehässä, tosi hyvä kokemus. Ja olin oikeasti iloisesti yllättynyt, kun se sanoi että meidän seuraaminen ja yhteistyö muutenkin näyttää kivalta ja toimivalta. Siis wau, se oikeasti näyttää hyvältä! Minun ja ensimmäisen itse pennusta asti kouluttamani koiran, niin hienoa kuulla <3 Luulen tai ainakin toivon, että seuraavaan kokeeseen on jo helpompi mennä. Nemon ja Nitan agilitykisa-ajoilta opin, että mulle paras tahti ja parhaita tuloksia tuottaa tiivis kisaaminen, koska pitemmillä tauoilla kynnys lähteä ja jännitys alkaa nousta turhan suureksi. 
Niin ja oli huippua huomata, että mehän pystytään tähän! Halti todellakin oli valmis kokeeseen, sillä oli täydet mahdollisuudet ykköstulokseen. Nekin mokat mitä tuolla sattui, oli suurimmaksi osaksi vain meidän molempien omaa kokemattomuutta. Kuten tuomarikin alkupuheessa sanoi, joitakin asioita voi harjoitella vain kokeessa. Jostain syystä se liikkeestä maahanmeno nyt vaati kaksoiskäskyn ja haistelun vuoksi kaukot nollaantui, mutta ei se tarkoita että Halti ei osaisi niitä, ne vain vaatii lisää treeniä. Palkattomuus ei ollut mikään ongelma, liikkeiden väliseen sosiaaliseen palkkaan pitää keksiä nyt jotain parempaa mutta sen ehtii kyllä. Halti on kuitenkin vasta puolitoista vuotta vanha. Me ehditään kerätä niitä ykköstuloksia vielä monta vuotta, tokon alokasluokka on niin kivakin joten ei haittaa senkään puolesta. Ei niillä tuloksilla oikeasti mikään kiire ole, etenkin kun ottaa huomioon että mulle/mun koirille ne ei ole ikinä tulleet siten, että lähtisin kisoihin tavoittelemaan sitä. Parhaimmat tulokset on tulleet kun oon nöyrtynyt, jättänyt koko tulosasian pois mielestäni ja vain pitänyt hauskaa suorituksen ajan. Ja oon tosi iloinen siitä, että ekasta kokeesta saatiin kakkonen! Varsinkin, kun se kapula ja oma pää siinä edeltävinä päivinä hajoili :D
Nyt on jo seuraava koe katsottuna kun kerran vauhtiin päästiin, joten jatkamme treenailuja ja vaikeimpien juttujen hiomista. Soittelin tiistaina Johanna-kasvattajalle kootut koekertomukset ja sainkin hyviä vinkkejä, miten lähteä työstämään kaukoja sekä liikkeiden välejä ja sosiaalista palkkaa. Siitä ja muusta kokeen jälkeisestä elämästä taidan kuitenkin kertoa vasta ensi kerralla, ettei tämä muutenkin ylipitkä teksti veny äärettömyyksiin. Kiitos kaikille jo Facebookissa onnitelleille, treenikavereille treeniseurasta ja ennen kaikkea Sarille piiskuroinnista, tsemppauksesta, tuesta ja halauksista. Kaikesta :D <3