Vuosi

"Kuulehan, Halti." 

"Mitä, Nita?"

"Jos sattuisi käymään niin, etten minä enää tulisikaan sieltä Jämsästä Nemon luota takaisin tänne teidän luokse Joensuuhun, niin lupaatko minulle yhden asian?"

"Minkä?"

"Lupaathan pitää meidän rakkaasta Iipusta hyvää huolta?"

"Lupaan."

"Kiltti poika."
Eilen tuli kuluneeksi tasan vuosi. Tasan vuosi siitä, kun kuulin puhelimessa elämäni musertavimman uutisen. Tasan vuosi siitä, kun menetin kaksi rakasta perheenjäsentä, lapsuudenystävää, harrastuskaveria. Samalla kertaa, ennenaikaisesti, tavalla jota en olisi osannut ainakaan toiselle näistä kuvitella. Vuosi sitten elämäni muuttui, minä muutuin. Kenties lopullisesti.

Mulla on niin kova ikävä. Niin kovin kova, syvä, raastava, tuskaisa ikävä. Suru ei enää tunnu samalla tapaa fyysisesti kuin vuosi sitten, kun oli koko ajan niin kylmä. Niin kylmä, eikä tehnyt mieli syödä. Mutta ikävä on. Mulla on ikävä koirien tuoksua, mitkä kyllä onneksi edelleen muistan. Mulla on ikävä sitä, miltä niiden silkkinen karva tuntuu käden alla silittäessä. Mulla on ikävä sitä, kuinka Nemo örisee ja Nita mouruaa, omilla persoonallisilla tavoillaan. Mulla on ikävä seinään paukuttavan spanielinhännän ääntä ja sitä, miltä tuntuu halata koiria. Ikävä sitä, kuinka Nita nostaa etujalat olkapäille ja halaa. Mulla on ikävä sitä tunnetta, kun Nemo painaa kuononsa olkapäälleni, ynisee ja pysyy siinä pitkään, heilutellen häntäänsä. Mulla on ikävä sitä tunnetta, kun pieni portugalilainen painautuu peiton alla tiiviisti kiinni minuun ja ryömii aamulla herättelemään minua haukotellen. Ikävä sitä tunnetta, joka syntyy kun katselen Nitan juoksemista vapaana jossain, kuinka se nauttii siitä että saa painaltaa aivan täysiii. Ikävä sitä tunnetta joka syntyy agilityradalla, kun vuosien aikana hioutunut yhteistyö hipoo saumattomuutta ja koira vaan osaa.

 
Taas on syksy, lokakuu alkaa. Vihaan sitä vuodenaikaa, joka kohta koittaa. Kun kaikki valo katoaa ja on vain pimeää, märkää, kuraista ja kurjaa. Vihaan jo valmiiksi sitä, kuinka pimeyden keskellä minuun alkaa hiipiä kaamosmasennus, en jaksa oikein mitään ja kaikki tuntuu kurjalta, kun lunta ja valoa ei vain ala kuulua. Loka- ja marraskuu ei ole vuoden 2012 jälkeen tuoneet ikinä mitään hyvää tullessaan, joitakin yksittäisiä juttuja lukuunottamatta. Kuun vaihtuessa viime torstaina iski illalla yhtäkkiä omituinen tunne, jonkinlainen ahdistus. En tajua miksi, mutta perjantaina se tuli taas. Yritän rauhoitella itseäni, että ne on vain päivämääriä, niiden päivät on joka vuosi erilaisia eikä tarvitse huolestua turhaan. Samalla kuitenkin mietin, iskeekö muistot joka vuosi tästä eteenpäin tajuntaan lokakuun alussa ja joudunko käymään ne kaikki läpi uudestaan tiettyinä päivinä. No en tietenkään joudu enää samanlaisina kuin vuosi sitten, mutta jos se ahdistuksen tunne iskee ja kaikki purkautuukin taas. 

Pennut <3

Vuosi sitten romahdin. Jollain ihmeen tavalla selvisin, enkä olisi siihen pystynyt ilman Haltia ja ystäviä. Viime syksynä ainakin huomasi taas eron muiden ja niiden todellisten ystävien välillä, jotka oikeasti välittävät. Kiitos kaikille heille tuesta ja avusta, siitä että olitte läsnä ja kannattelitte.
Vähänkään pidempi koirien ajattelu, haudalla käynnit etenkin sisarusten kanssa tuovat yhä itkun pintaan. Pystyn muistelemaan koiria myös "hyvillä mielin", myös niitä iloisia ja kauniita muistoja, pystyn katsomaan valokuvia ja videoita, jonkun verran myös puhumaan ääneen. En tiedä, vaikutanko ulkopuolisille siltä, että olen päässyt asiasta yli, mutta en ole. En tiiä voiko tällaisesta ikinä päästä yli tai olisiko edes mahdollista, etteikö se jättäisi jälkiä. Minuun ainakin jätti. Unirytmi ei ole vieläkään korjaantunut, tai oli mulla kesällä sellainen 01-09 -rytmi, mutta se ei oo ihan sellainen minkä haluaisin. Tai mikä on järkevä tällein opiskelujen aikana. Pää on sinänsä paremmassa kunnossa ja tällä hetkellä (kun se kaamosmasennus odottaa vasta edessäpäin) tuntuu, että muutamia juttuja lukuunottamatta mielenterveys ihan perusnormaaleissa kantimissa. Saa nähdä tuntuuko enää sitten syksyn pimeinä hetkinä. Mutta viime syksyn jäljet näkyy yhä.

Sisko kävi viikonloppuna mökillä ja lähetti sunnuntaina näin
kauniin kuvan haudasta.

Pelko. Mulle jäi pelko. Pelkään niin kovasti, että Haltille tapahtuu jotain, että menetän senkin ennenaikaisesti. Oon aina vihannut lähtemistä. Vihaan sitä, kun pitää tarkistella asioita ja sitä tunnetta, kun miettii, oonko unohtanut jotain. Viime syksynä kotoa lähtemiseen alkoi heijastua pelko. Alitajuisesti kai pelkään, että kun lähden kotoa ja Halti jää yksin, syttyy esim. tulipalo. Ja koska oon aina ollut muutenkin taipuvainen tarkistelemaan asioita liikaa, viime syksynä koirien kuoleman jälkeen aloin tarkistella esim. hellaa ja sähköjohtoja maanisesti. Pahimmillaan oon tuijottanut lieden nappeja 10 minuuttia putkeen ennen kuin voin lähteä, kerran myöhästyin koulusta tän tarkistuspyörimisen takia. Se on aivan helvetin ahdistavaa, ärsyttävää ja hävettävää mutta ei siihen oo auttanut oikein mikään. Välillä tosin menee parempaan suuntaan, välillä taas huonompaan. En mä enää sitä tulipaloriskiä niin suoranaisesti pelkää ja se lähtöstressi häviää kyllä saman tien kun pääsen rappukäytävästä ulos, mutta viime syksystä tämä kumpuaa. Toivon, että ehkä ajan myötä oma mieli rauhoittuu ja joskus pystyn taas lähtemään kotoa niin kuin normaalit ihmiset.

Ensilumi syyskuussa 2014.

Pelko jäi myös siinä, että autoteiden läheisyydessä -tilanteesta ja paikasta riippuen- meinaan olla vähän vainoharhainen. Teiden lähellä pitää aina tietää, missä Halti on. Mieluiten hihnassa. En myöskään enää uskalla jättää sitä hoitoon Joonan lapsuudenkotiin/sen vanhempien luo, ellei Joona ole siellä. Koska ne asuu maalla, etupiha ja talo on aivan tien vieressä enkä vaan pysty luottamaan, etteikö kukaan vahingossakaan päästä Haltia omin päin pihalle. Se on niin nuori ja höntti ettei osaa varoa, enkä halua että itse stressaisin jossain lomareissussa koko ajan, vahditaanko Haltia niin ettei se kertakaikkiaan pääse valvomatta ulos. Se voi ehkä aiheuttaa tulevaisuudessa ongelmia hoitopaikkojen/reissujen suhteen mutta ei voi mitään, minä en uskalla. En tahdo menettää enää yhtäkään koiraa ennenaikaisesti, Haltia jos ketä. Jos Haltille tapahtuisi jotain, tiedän etten sitä enää kestäisi vaan se tietäisi saman tien... en halua edes ajatella niin pitkälle. 

Mun on nykyään vaikea lukea tai katsella kuvia vanhoista koirista. Ehkä se on kateutta tai katkeruutta, en tiedä. Sitä vain väkisin miettii, kuinka epäreilua on että jonkun koira elää 14-vuotiaaksi ja minulta vietiin kaksi liian aikaisin yhtä aikaa. Kuinka epäreilua on että joku saa nauttia koiransa seurasta niin pitkään, mutta minä en saanut vieläkään kokea vanhan koiran omistamista. Jos kuulen tai luen ihmisten puhuvan, kuinka hirveää tulee olemaan sitten kun joutuu luopumaan siitä omasta rakkaasta koirasta ja viemään sen eläinlääkäriin viimeiselle piikille, minä mietin hiljaa mielessäni, että olisivat onnellisia siitä. Olisivat onnellisia, että saavat luopua siitä rakkaasta vanhuksesta niin kuin kuuluu ja saavat saatella sen viimeiselle matkalle. Koska minä en saanut. Minä en saanut edes sanoa hyvästejä.

Tavallaan tahtoisin toisinaan puhua ihmisille, mutta toisaalta koskaan ei oikein tunnu, milloin on hyvä tilaisuus. En jotenkin kehtaa itse ottaa asiaa puheeksi koska onhan se nyt vähän outoa haluta ja alkaa puhua jostain asiasta, joka sitten saa itkemään. Kuinka vaivaannuttavaa se jollekin kaverille olisi. Ja koska kukaan ei ole ajatustenlukija, paha sen toisenkaan osapuolen on tietää tai alkaa kysellä, milloin olen sellaisella fiiliksellä että haluan puhua koirista tai tuntemuksistani. Siispä en ole kauheasti puhunutkaan. Kesän ajan olin melkein kokonaan iloinen, halusin olla. Jotenkin koirat vain painuivat ajatuksissa taka-alalle, mutta se ei tarkoita että tahtoisin unohtaa. En. En tahdo enkä voi.
En muista viime syksystä paljon mitään. Melkein koko toisen opiskeluvuoteni ensimmäinen puolikas on sumuista puuroa, enkä juuri välitä muistella niitä tuntemuksia mitä viime lokakuussa koin. Kun nyt yliopistolla on taas alkanut pedagogiikan kursseja, huomaan siellä tulevan vastaan sanoja tai nimiä jotka ilmeisesti pitäisi tietää, mutta mulla ei ole aavistustakaan, mitä ne tarkoittavat. Kasvatustieteet ei muutenkaan ole mun lemppariaiheita eikä mulle ole jäänyt viime syksyn kursseista kertakaikkiaan mitään asioita mieleen, ihme että läpäisin kaikki tentit silloin. Toivottavasti tästä tietämättömyydestä ei koidu myöhemmin ongelmia, ainakaan isompia. 

Ai niin, muistot ei purkautuneetkaan kuten pelkäsin(?) odotin. Eilen oli hassua. Olin valmistautnut perinpohjaiseen suremiseen; olin viikonlopun ja eilisen yksin kotona, saisin muistella Nitaa ja Nemoa ihan rauhassa, omalla tavallani Haltin kanssa. Kun koko kesän olin työntänyt surua ja itkua pois, olin antanut sille luvan tulla eilen. Itku tulikin lauantai-iltana tätä tekstiä kirjoittaessa, mutta ei eilen. Ei vain. En tiedä miksi, ei tänäänkään. Mulla oli jopa yllättävän levollinen olo, kummallista. Kun olin lenkillä illalla Haltin kanssa ja tulin pellonreunaan, taivaalla olevat pilvet värjäytyivät hetkeksi upean punaisiksi. Ne olivat mielettömän kauniit, harmittelin kun ei ollut kameraa mukana. Käveltiin pururataa pitkin ja tultiin vasta metsäpolun kautta takaisin pellolle, ja silloin punaiset värit pilvistä olivat kadonneet. Ne olivat vain hetken, ja liikkuivat sitten pois. 

Nämä ovat lempikuvani Nemosta ja Nitasta.

Olen enimmäkseen onnellinen, että koirat tulee uniin. Koska se on ainoa keino pitkään aikaan olla niiden kanssa tekemisissä. Pahoista unista en ole onnellinen. Joissakin sellaisissa koirat onkin selvinneet onnettomuudesta, mutta ne on ihan tosi kipeitä. Päät kursittuina kokoon, jalat kipseissä ja niiden katseet on tuskaiset. Sellaiset unet eivät ole mukavia, eikä myöskään se uni jossa Ninjalle ja Haltille käy samoin kuin Nemolle ja Nitalle. Mutta pääasiassa mun unet koirista on ihan mukavia. Unissani ne leikkivät taas olohuoneen lattialla kuin nuorina, ne painii ja vetää sukkaa. Unissani ilmoittaudun tai olen matkalla Nitan kanssa agilitykisoihin, tai juoksen siellä kisaradalla ja Nita menee hurjan kovaa vauhtia suu hymyssä. Äidin unissa Nemo on tulossa kotiin, se on karannut sinä viimeisenä lokakuisena iltana, mutta tuleekin sittenkin takaisin. Kuin aina ennenkin, se viipottaa mäkeä alas, kääntyy kotitielle ja tulee kotiin. Mutta Nemo onkin nuori, sen askel on keveä eivätkä punaiset pisamat kuonossa ole yhtään harmaantuneet. Se tulee kotiin kuin sanoakseen, ettei ole hätää. Minun unissani on joululoma, ja tulen jouluksi kotiin Haltin kanssa. Nemo ja Nita ovat vastassa, ylitsevuotavan iloisina kuin aina ennenkin. Nemo heittää posken mattoon ja örisee möyrytessään takapuoli pystyssä ja heiluttaessaan häntää vimmatusti, ja Nita urisee ja vikisee omaan, tyypilliseen tapaansa ja nostaa etujalkansa olkapäilleni, halaa ja töpöhäntä heiluu hurjasti. Siinä unessa olen onnellinen ja koti tuntuu juuri siltä kuin pitääkin. 

En tiedä, otanko enää koskaan walesinspringerspanielia. Nemon kanssa niin paljon tuskailleena vannoin moneen kertaan, ettei enää koskaan, mutta kuten sanottu, jäljet jäivät sydämeen. Walesin tulo on varmaankin hyvin epätodennäköistä, koska jos sellaisen vielä otan, niin vain siinä tapauksessa että se tulisi "tarpeeseen", eli jos Joona joskus kaipaisi sorsakoiraa. Springerspanieli on onnellisimmillaan saadessaan tehdä sitä mihin se on luotu eli etsiä ja noutaa riistaa, ja sitä sen pitäisi minusta saada tehdä, kaikki muu harrastaminen on vain plussaa. Rescuekoiran sen sijaan vielä varmasti otan. Jonain päivänä. En tiedä tahdonko minkään järjestön kautta, mutta sitä ei onneksi tarvitse miettiä moneen vuoteen, vaikka... No. Tykkään Facebookissa sivusta nimeltä Ilha dos Bichos, joka on kodittomien eläinten tarha São Miguelilla. Eräänä iltana tässä syksyllä syötteeseeni tuli taas kuva tarhalta, mutta se oli sikäli poikkeuksellinen että tavallisten ruskeiden podengosekoitusten sijaan kuvassa oli koira, joka oli aivan Nitan näköinen. Samanlainen musta-brindle väri, valkoiset merkit, mutta pitkä häntä ja pystyt korvat. Se pysäytti, oli pakko kommentoida kuvaa. Jos mulla olisi rahaa, lentäisin varmaan saman tien hakemaan sen koiran. Vielä en pysty mitenkään, mutta vielä jonain päivänä. Jonain päivänä menen ja haen sieltä toisen azorilaisen ja toivon sen olevan yhtä viisas ja kultainen kuin edeltäjänsäkin. Mulla on sille nimikin valmiina. 

Nemo ja Nita jättivät ikuisen jäljen sydämeeni. Ne opettivat mulle varmasti enemmän koirista, koiran kanssa elämisestä ja harrastamisesta kuin mikään muu koira ikinä. Nöyryyttä ja kiitollisuutta etenkin agilityn parissa, ymmärryksen siitä että olen etuoikeutettu. (Tämä siis jo kauan ennen koirien kuolemaa.) Nemo ja Nita jättivät mulle valtavasti hyviä muistoja, niitä tuskaisiakaan hetkiä unohtamatta. Minusta on kurjaa, että melkein aina kun ajattelen koirien elämää, niin ajatukset ennemmin tai myöhemmin kääntyvät siihen, kuinka surullisesti sen piti päättyä. Joskus koen syyllisyyttä siitä, että kaikkien niiden epäoikeudenmukaisuuksien (lähinnä Nemon kohdalla) jälkeen, kun halusin tarjota koirille onnellisen ja mukavan vanhuuden, se loppui ennen kuin ehti alkaakaan. Mutta ei niin saisi ajatella, ja tahtoisin ja yritänkin muistella lähinnä niitä mukavia ja onnellisia hetkiä.

Nemolla ja Nitalla oli kuitenkin oikeasti enemmän onnellinen kuin jotenkin "huono" elämä, ja ne ainakin elivät sen joka päivä täysillä, viimeiseen asti.  Ehkä olikin parempi, ettei koirien koskaan tarvinnut kokea sitä aikaa, kun jalat eivät enää kanna ja kipu haittaa elämää, vaikka minä olisinkin tahtonut nauttia kultaisten vanhusten seurasta vielä monta vuotta. Ei Nemo ja Nita olleet sellaisia koiria, jotka olisivat pitkään jaksaneet sellaista elämää, jossa ei pysty juoksemaan tai elämään täysillä. 
Toki sitä vanhuutta ehdin jonkin verran nähdä Nemon kohdalla - sen askel alkoi viime vuonna hidastua, kuulo huonontua ja kenties syksyn sairastelun takana oli jotakin vääränlaista sisäelimissä tai muualla. Mutta niin sekin vielä yhdeksän ja puolivuotiaana juoksi täydellä teholla agilityradalla, kuten Nitakin. Nipsussa ei näkynyt vanhuuden merkkejä, se eli koko elämänsä terveenä ja iloisena. Molemmat elivät täysillä, murehtimatta menneitä. Niin ne varmasti tahtoisivat minunkin jatkavan. Minä yritän parhaani mukaan, ja Halti onneksi auttaa siinä tuoden iloa ja valoa elämääni. 

Viimeinen viikonloppu yhdessä <3 Jos jostain olen onnellinen, niin siitä että se oli koirille niin iloinen ja mukava kuin mahdollista. Vaalin tuolloin otettuja kuvia yksinä arvokkaimpina.

Hymyilevät seniorit <3

Team NN, täysillä loppuun asti. Yhdessä loppuun asti. 

To be rich is
To still remember
To treasure your beloved ones
To have a chance to say farewell

Story of your life
time of happiness and strife
Freedom of an open road
Hope, and many miles to go

Promises to keep
countless agility tracks to leap
To be rich is to seek
To relive a memory
 

~A Lifetime of Adventure~