Birds don't just fly, they fall down and get up

Viime viikko ei alkanut tuhma-Haltin kanssa kovin vahvasti. Oltiin maanantai-iltana mökillä käymässä. Ihana ilta, aurinko paistoi ja olin niin onnellinen että olin sittenkin jaksanut lähteä mukaan. Hyvä fiilis kuitenkin haihtui, kun lähdettiin kotiin: Halti ei suostunut tulemaan autoon. Lähti vaan juoksemaan karkuun eikä kuunnellut vaikka kuinka huusin perään. Mökin edessä sain sen pysähtymään odota-käskyllä hetkeksi, mutta sitten se livisti taas karkuun. Rantakallioilla sain sen kiinni ja pidin tietysti kurinpalautuksen, että mitäs helvetin käytöstä tuo on ja lähdettiin autolle. Lähellä päästin Haltin irti ja koetin seuruuttaa autoon, mutta se pirulainen lähti uudestaan karkuun entistä kovempaa!

Mökkitontilla koiran perään juostessani ehdin jo kadottaa Haltin näkyvistä ja miettiä, mitä jos se katoaa jonnekin tänne metsiin mutta ei onneksi: se typerys juoksi laiturin päähän eli umpikujaan. Kun pääsin itsekin laiturille, en ollut enää olemukseltani vihainen tai raivonnut Haltille - suoraan sanottuna olin siinä vaiheessa jo niin epätoivoinen että olin valmis tekemään mitä vaan että saisin koiran autoon. Mutta sitten hämmästyin: Halti tuli itse laiturin päästä luokseni, luimisti korvansa, siristi silmänsä ja kävi eteeni maahan makaamaan. Miksi se oli hämmästyttävää, on, että Halti ei ole koskaan aiemmin alistunut mulle. Vaikka se oli pitkään hirmuisen kiltti ja helppo koira, ei se ole oikeastaan ikinä  toruessa tms. osoittanut, että huomasi tehneensä väärin ja että olen tyytymätön siihen. Kehuin minkä hämmästykseltäni pystyin, lähdettiin autolle ja nyt onnistui hyppy takakonttiin hyvin. Huono fiilis kuitenkin tosiaan jäi. Edellispäivän superhyvät treenit unohtui ihan täysin, kun tuossa tilanteessa tuntee itsensä niin voimattomaksi. Ja pahinta niissä ei ole edes se tunne että argh miten ärsyttävää kun Halti venkoilee noin, vaan se, että joka ikinen kerta kun se nyt tänä keväänä on noin lähtenyt multa, mulle tulee flashbackit Nemosta. Kun takajalan anturat ja häntä vaan vilkkuu ja koira painaa karkuun. Se ajatus, että ei hitto oon paska, kun aina mun koirat karkaa multa, enkö osaa näin yksinkertaista asiaa opettaa edes tollaselle "helpolle paimenkoiralle".

Mun oli muutenkin tarkoitus soitella Johanna-kasvattajalle näihin aikoihin, ja oisin itse asiassa soittanut heti maanantaina jos ei oltaisi oltu siellä mökillä. Heti tiistaina sitten soitin että saanko avautua, ja annoin tulla. Kerroin että meillä on nyt hallintakriisiä, mitä kävi Nurmeksen tokokokeessa ja näistä autovenkoiluista nyt kesällä. Että enkö mä oikeasti enää pärjää sille. Puhelun jälkeen oli huomattavasti parempi olo,  ja sain taas tosi hyviä vinkkejä viretilan hallintaan. Autoon vieminen piippaamisesta voi olla huono, koska tuollainen vire ylös-vire alas-sahaaminen voi vain pahentaa ongelmaa - koiran pitäisi pystyä kuitenkin hallitsemaan itsensä nimenomaan siinä korkeassa vireessä. On parempi käskeä koira odottamaan maahan ja se pääsee tekemään vasta kun on hiljaa, makuutus siedättää siihen tilanteeseen joka kiihdyttää. Autoon viedessähän se pääsee pois tilanteesta. Tekee kyllä järkeä, mutta ei mun onneksi ole nyt vähään aikaan tarvinnut Haltia autoon heitelläkään treeneissä, vaan se on hiljentynyt kun oon komentanut. Haltin huutaminen johtuu luultavasti osittain siitäkin, ettei se osaa vielä padota lelulle oikein eli vietti vuotaa läpi (+ reagointi mun jännitykseen: aaa Iipu ei hanskaa tätä tilannetta voi äää en tiedä mitä tehdä joten piippaan). Tähän auttaa patoamisharjoitukset, ja toisiin koiriin siedättymiseen ihan perus luopumisharjoitukset, ja pitää vaan käydä mahdollisimman paljon kaikissa mahdollisissa tapahtumissa, joissa on paljon koiria. Urokset testailee auktoriteettia tuossa iässä, ja se tarvitsee nyt vain lujana pysymistä ja haltuunottoa joka tilanteessa. Autoontulokarkailuun voi kokeilla karkuun ajamista, mitä itsekin mietin ja ainakin juuri mökillä helppo tehdä. Jos vielä tulee tuollainen alistumistilanne, pitää vaatia tekemään jotain, esim. seuruuta autolle mennessä: hyväksyntää ei saa ilmaiseksi takaisin. Paljon kullanarvoisia neuvoja taas, ja mun olo tosiaan parani huomattavasti. Kysyin myös, että kun nyt ollaan kesä Keski-Suomessa ja meiltä ajaa Johannalle vain kaksi tuntia suuntaansa, niin voidaanko tulla ihan käymään niin näkisi livenä missä mennään. Ja sovittiin, että mentäisiin heti seuraavana viikonloppuna kylään, kun olisi hyvin aikaa :) 

Loppuviikko meni nopeasti, ja perjantaina lähdettiin juhannuksenviettoon. Oltiin ensin iltapäivä mökillä sukulaisten kanssa ja illaksi lähdettiin Joonan luo, jossa oltiin yötä. Lauantaina alkuiltapäivästä takaisin mökille ja illalla kotiin, kun sunnuntaiaamuna tein parin tunnin työvuoron. Oli ihana viikonloppu, sai levätä kunnolla ja tietty syödä hyvin :D Vesi oli lämmintä niin Joonan kotirannassa kuin Päijänteessäkin, Halti kävi myös uimassa. Ja haa: lauantai-iltana se tuli täysin mukinoitta autoon kun lähdin, vaikka kaikki muut jäivät mökille! :D

Sunnuntaina lähdin sitten iltapäivällä töiden jälkeen ajelemaan kohti Forssaa. Halti oli huvittava, pöhisi pihaan saavuttuamme kun kasvattajan koirat haukkuivat :D Hiljeni sitten pian ja pääsi pihalle moikkaamaan Daraa ja sen yhtä jäljellä olevaa pentua, molemmat oli Haltin mielestä ihania! Istuttiin hetki teellä, minkä jälkeen lähdettiin treenaamaan. Halti meinasi taas olla tulematta autoon kun kaverit tarhassa kiinnosti enemmän, mutta tuli sitten kuitenkin kutsusta ennen kuin Johanna ehti ajamaan sen pois! Hyvä jätkä. 
Varsinaista koirahäiriötreeniä ei nyt ollut mahdollista saada, mutta pyysin neuvoja siihen patoamisen opetteluun. Se käsite on aina ollut mulle jotenkin hirveän hankala ymmärtää, joten mun täytyy tehdä niitä harjoituksia ihan konkreettisesti, että tajuan miten se toimii ja miten se auttaa varsinaisessa treenaamisessa :D Ajeltiin Forssaan johonkin jalkapallokentälle ja aloitettiin paikkamakuulla, Halti ja Rasti-setä. Halti oli hiljaa kentälle mennessä, virittelin lelulla ja oli hyvin messissä. Paikkis oli taas paras pitkään aikaan, Halti oli ihan hiljaa eikä juuri vilkuillut muualle. Pari kertaa katsoi Rastia mutta kun Rasti ei vilkaissutkaan takaisin, Halti käänsi katseen takaisin minuun. Johannakin kehui, että oli tosi hyvä ja Halti oli juuri oikeassa mielentilassa. 

Paikkiksen jälkeen Halti meni autoon huilimaan ja Rasti treenasi, sitten oli meidän vuoro. Mitään varsinaisia liikkeitä ei tehty, harjoiteltiin sitä patoamista ja sitten leikkiä. Saalisärsyke, käsky, patoaminen, tekeminen, vapaa. Tehtiin paljon perusasennossa patoamista, on tärkeetä että koira pystyy patoamaan ja hallitsemaan päänsä ohjaajan vieressä eikä ahdistu lähellä olosta - monesti kun koiran viettipakka hajoaa, juuri perusasennot murenevat ensin esim. koetilanteessa. Niin myös meillä, Haltilta pääsee ääntä sivulle käskyttäessä ja asennot on usein vinoja. Mun pitää kuulemma harjoitella enemmän lähileikkiä, varsinkin urokset tykkää ohjaajan haastamisesta ja Halti aika hyvin kuitenkin kestää "painostamista" leikissä. Mähän usein vaan heitän patukan pois päin musta ja sitten revitään, mutta pitää opetella enemmän myös sitä että palkka otetaan ohjaajan kädestä. Hyvin pikkupoika patosi! Mutta oli aika rankka treeni, joten pistettiin Halti suosiolla toiselle tauolle ja Riia teki välissä. 

Isomummilla ikää 11 vuotta!

Riian jälkeen taas Halti, sama homma. Johanna käski mun tehdä itse niitä patoamisjuttuja. Nauroin että äää en osaa, mutta ihan hyvin onnistui sit kuitenkin. Mitähän näistä nyt sanois, patoamista ja leikkimistä. Tällaista viretreeniä erikseen varsinaisista liiketreeneistä, ja mun on pakko vaatia Haltilta. Nyt huomautettiin esim. jokaisesta kontaktin putoamisesta seuraamisessa, VAADI. "Tuollainen koira vetää sua ihan 6-0 jos et vaadi ja pysy tiukkana." :D kuulostaa tutulta, hups. Mustavalkoisempi palaute. Mun komentaminen on aika vaimea "äp", pitää tulla tiukempi palaute/pakote. Ihan totta. Johanna myös itse leikitti Haltia niin sain nähdä sivusta, millaista leikkiä se (tällä hetkellä) ennemmin vaatii nykyisen sijaan. Sain tosi paljon uusia ajatuksia, tuli hämmentäviäkin ahaa-elämyksiä. Halti oli tosi hieno, ei äännellyt yhtään koko aikana (tai piipannut, yksi turhautumis-hau kuului alkuvaiheessa) ja jaksoi hiostavasta ilmasta huolimatta hirmu hyvin <3 Teen noin pitkiä treenisessioita todella harvoin -mikä on kuulemma hyvä-, mutta hienosti Halti teki ja jaksoi yrittää vaikka oli tosiaan rankkaa, kun siltä nyt oikeasti vaadittin asioita ja se joutui prosessoimaan niitä henkisesti, sekä samanaikaisesti tekemään niin paljon fyysisesti lelun perään taistellessaan. Paljon on vielä opittavaa, mutta mieltä lämmitti kasvattajan kehut - Halti on niin hieno ja on kuulemma niin ihanaa neuvoa tuollaista koiraa, jonka saa rakennettua puhtaasti saalisvietillä, ja voi kun olisi kotona treenattavana vastaava :')

Treenien jälkeen haettiin Hesestä syötävää ja ajeltiin takaisin Latariin. Haltin edesmenneen isoisän Montin omistaja Anu Ruffenuff-kennelistä käväisi myös, oli kiva nähdä pitkästä aikaa. Loppuillasta pidettiin vielä valokuvausoperaatio, kameran eteen pääsi Signe, Viki ja Halti. Oon aika ylpeä Haltista, se malttoi seistä Johannan kanssa niin hienosti! Pienoinen edistyminen siihen viime kesän Laukaan näyttelyyn nähden :D Ja oli tosi outoa katsoa Haltin kuvia jälkeenpäin, vaikka itse ne räpsinkin - en oo tottunut katselemaan siitä tollasia hienoja poseerauskuvia, kun se kuvissa aina yleensä juoksee tai hakee keppiä :D Vaikka en vielä osaakaan paljon rakenteita katsoa, niin pakko oli myöntää kuvia katsoessani että eihän se mikään susiruma ole. Johanna sanoi, että Haltille voi vuoden päästä alkaa kerätä sertejä :D Noo, kattellaan nyt.

Piti alkaa sitten lähteä jo kotiin päin, kello läheni kymmentä ja mun piti mennä seuraavana aamuna kuuteen töihin... Oli kyllä tosi kiva käydä pitkästä aikaa ja oli oikeasti hyödylliset treenit, vaikkei nyt sitä koirahäiriötä saatukaan. Johanna sanoi Haltia autolla silitellessään, että tykkää tässä koirassa kaikesta paitsi takakinttuja :'D Onhan se tosi ihana, mun kultapoika <3 Kotiinkin selvittiin juuri ja juuri saman vuorokauden puolella, tosi hienoa oli ajaa kun oli upea auringonlasku. Joskin vähän kuumotteli, kun Forssan ja Humppilan rajojen sisällä näin yhteensä kuusi valkohäntäpeuraa, pari meni tien yli ja loput laidunsi rauhassa ihan tien vieressä. Tarkkana sai olla, niitä on tuolla niin paljon. Onneksi käytiin, tuli taas niin paljon parempi fiilis. Halti on tosi ihana ja taitava koira, ja vaikka se nyt testaileekin mua, niin pakkohan tänkin ikävaiheen on joskus mennä ohi. Kun sain nyt taas uutta boostia siihen lujana ja mustavalkoisena pysymiseen, niin tästä kyllä selvitään!

Kattokaa nyt, mun pikkunen! Näyttää jo ihan aikuiselta ja komealta :')

Lisää kuvia löytyy täältä :)