Keskiviikkona tuli kuluneeksi kaksi vuotta koirien lähdöstä. Kaksi vuotta.Kaksi korvaamatonta ystävää. Yksi valtavan iso ikävä.
Nuoret epelit kesäkuussa 2009 <3
Aika on ihmeellinen asia. Suru muuttaa kuin muuttaakin muotoaan, vaikka ei koskaan häviäkään. Ikävä sattuu, mutta ehkä vähän vähemmän kuin ennen. Kahden vuoden jälkeen en vieläkään pysty lukemaan toissa syksyn blogipostauksia itkemättä. Mutta kahden vuoden jälkeen pystyn jo katsomaan videoita hymyillen, kyyneleitä ei enää välttämättä tule. Kahden vuoden jälkeen muistot ei enää ihan joka kerralla vie ajatusketjua siihen, kuinka surullisesti mun ja koirien yhteisen matkan piti päättyä.
Kahden vuoden jälkeen pystyn jo laittamaan olohuoneen valokuvahyllyn uusiksi. Oon miettinyt jo keväästä saakka, että haluaisin sisustaa sen toisin mutta oon vaan ajatellut, että no sitten vasta kun Halti saa TK1:n tai ekan agisertin. Syksyllä tajusin ettei se ookaan siitä kiinni, vaan omista ajatuksista. Kaksi vuotta hylly oli NN-tiimille, kahden vuoden jälkeen pystyn siirtämään koirien palkinnot esiltä lasivitriinin taakse kuten äiti ehdotti jo muuttaessa. Kahden vuoden jälkeen valokuvien katsominen tuo useammin kasvoilleni hymyn kuin itkun.
Jäällä pääsiäisenä 2013.
Kahden vuoden jälkeen jäljellä on edelleen pelko. Kahden vuoden jälkeen yhä pelottaa, että Haltille käy samoin tai menetän sen muuten. Pelottaa, miten se pärjää Afrikan reissun ajan. Vaikka jätän sen hoitoon paikkaan, joka on kolmen kärjessä ihmisistä joille koirani uskon, silti pelottaa jos sattuukin jotain. Pelottaa, että ensimmäinen uutinen Suomeen palatessa on, ettei mulla ole koiraa enää (reissun aikana en sitä kuule, koska meille ei saa laittaa mitään viestiä, jolle ei toiselta puolelta maapalloa voi tehdä mitään ja joka voisi pilata matkan). Mulla on ollut kesästä asti ihan hirveä pentukuume, haluaisin toisen koiran senkin takia että jos Haltille sattuu jotain, en jäisi ilman koiraa. En selviäisi siitä.
Kahden vuoden jälkeen mun unirytmi alkaa pikkuhiljaa palautua normaalimpaan. Ihme kyllä, kun kesän ajan se oli muuten vaan ihan sekaisin. Kahden vuoden jälkeen en oo saanut päätäni kaikilta osin kuntoon vieläkään, mutta kahden vuoden jälkeen alkaa tuntua siltä, että haluan hakea apua ja hoitaa oireiluni kuntoon. Sain lopulta aikaiseksi varata terpparille keskusteluajan kuun loppuun, katsotaan miten sen jälkeen jatketaan.
Iloinen Nemppu kotipihalla huhtikuussa 2010 <3
Nipsu perheen jääretkellä maaliskuussa 2013.
Kahden vuoden jälkeen muistot tulee mieleen kauniina ja valoisina, ei niin paljoa enää itkuun johtavina tai syyllisyytenä kaikista virheistä, joita tein tai mitä olisin halunnut tehdä koirieni eteen paremmin. Kahden vuoden jälkeen 5.10. ei tuonut samaa ahdistavaa, kurkkua kuristavaa fyysisesti pahaa oloa ja ikävää kuin vuosi sitten. Aika tavallinen päivä, opiskelujuttuja kotona ja Afrikanreissun info ja seminaariesitykset. Aamulenkillä Halti jää pari kertaa katselemaan taakse, mä en näe siellä mitään tai ketään muita kulkijoita. Mutta koirat tunnetusti näkee paremmin kuin ihmiset. Jospa mun enkelikoirat kulkee mukana, askeleitamme seuraten.
Kahden vuoden jälkeen elämä jatkuu sittenkin. Toivon, että pian taas normaalitilassa eli kahden koiran kanssa.
If I never knew you, if I never felt this love I would have no inkling of how precious life can be And if I never held you, I would never have a clue How at last I'd find in you the missing part of me In this world so full of fear, full of rage and lies I can see the truth so clearly in your eyes, so dry your eyes And I'm so grateful to you, I'd have lived my whole life through Lost forever, if I never knew you If I never knew you, I'd be safe but half as real Never knowing that I could be in a love so strong and true I'm so grateful to you, I'd have lived my whole life through Lost forever, if I never knew you I thought our love would be so beautiful Somehow we'd make the whole world bright I never knew that fear and hate could be so strong, All they'd leave us were these whispers in the night But still my heart is saying we were right If I never knew you, There's no moment I regret If I never felt this love Since the moment that we met I would have no inkling of If our time has gone too fast How precious life can be I've lived at last I thought our love would be so beautiful Somehow we'd make the whole world bright We'd turn the darkness into light And still my heart is saying we were right We were right And if I never knew you, if I never knew you I'd have lived my whole life through Empty as the sky, never knowing why Lost forever, if I never knew you
Jos musta koskaan tulee puoleksikaan yhtä vahva ihminen kun sä oot, niin mä en enää ikinä tuu löytämään itteeni tästä tilanteesta. Oot niin uskomaton ihminen, että en tiedä toista. <3
<3 Meilläkin tulee marraskuussa kaksi vuotta siitä, kun Awa menehtyi.. Ei voi käsittää, että siitä tosiaan on jo kaksi vuotta.. Mutta ihan samat fiilikset kuin sulla - nyt pystyy jo kuvia katsomaan ja hymyilemään, jne. Mutta myös tuo sama pelko on jotenkin alitajunnassa - aina jos koira(t) on hoidossa ja puhelin soi ja soittaja on se, jonka tykönä koirat ovat, väistämättä mielessä käy pikaisesti ensimmäisenä se, että nyt on jotain sattunut. Ja näinhän se on, suru muuttaa kuin muuttaakin muotoaan vaikka sitä ei ihan heti uskoisi..! <3
Hyvä että sullakin helpottaa jo vähän <3 Aika tekee ihmeitä. Joo, en tiedä mitä sille pelolle vois tehdä tai voiko mitään. Toivottavasti, olis ihan kiva jos vois elää sillein suht normaalisti ilman että ne vaikuttaa niin paljon :(
.JPG/_smaller.jpg)
Jos musta koskaan tulee puoleksikaan yhtä vahva ihminen kun sä oot, niin mä en enää ikinä tuu löytämään itteeni tästä tilanteesta. Oot niin uskomaton ihminen, että en tiedä toista. <3
VastaaPoistaVoi rakas <3 Kiitos. Kyllä me selvitään, sittenkin. Ihan varmasti, me molemmat. <3
Poista<3 Meilläkin tulee marraskuussa kaksi vuotta siitä, kun Awa menehtyi.. Ei voi käsittää, että siitä tosiaan on jo kaksi vuotta.. Mutta ihan samat fiilikset kuin sulla - nyt pystyy jo kuvia katsomaan ja hymyilemään, jne.
VastaaPoistaMutta myös tuo sama pelko on jotenkin alitajunnassa - aina jos koira(t) on hoidossa ja puhelin soi ja soittaja on se, jonka tykönä koirat ovat, väistämättä mielessä käy pikaisesti ensimmäisenä se, että nyt on jotain sattunut. Ja näinhän se on, suru muuttaa kuin muuttaakin muotoaan vaikka sitä ei ihan heti uskoisi..! <3
Hyvä että sullakin helpottaa jo vähän <3 Aika tekee ihmeitä. Joo, en tiedä mitä sille pelolle vois tehdä tai voiko mitään. Toivottavasti, olis ihan kiva jos vois elää sillein suht normaalisti ilman että ne vaikuttaa niin paljon :(
Poista<3 Tuttuja tunteita, hyvin monilta osin. Syyskuussa tuli kaksi vuotta oman ensimmäisen koiran kuolemasta.
VastaaPoista