Winter turns to spring

Niin se maaliskuu meni. Viis viikkoa, ihan hirveästi kaikkea ja silti se kaikki meni kamalan nopeasti. Yritin miettiä, kirjoittaisinko ensin kisoista vai kaikesta muusta mutta nyt tuntui siltä että kirjoitan vaan nyt ihan aikajärjestyksessä kuten aina ennenkin. 

Mä oon aina tykännyt maaliskuusta. Äiti aina sanoo, että yleensä ihmiset tykkää siitä kuusta jossa ne on syntyneet ja mun lähipiirin perusteella se pitää kyllä paikkansa. Maaliskuu on jotenkin niin mukava. Rakastan talvea, ja maaliskuussa on edelleen jotain talvista, mutta samalla kuitenkin valo lisääntyy. Aurinko alkaa paistaa, illalla on pitkään valoisaa ja tuntuu jo siltä että ihan kohta on kevät. Rakastan maaliskuun sinistä valoa, aurinkoisia keväthankia ja hankikantoa sekä kirkkaita iltoja ja öitä. Kun tummansinisellä taivaalla näkee kaikki ne tähdet jotka pian katoaa kesäöiksi, kuinka hanki narskuu jalkojen alla. Raikkaassa pakkasilmassa on helppoa hengittää. Mutta pakkanen on lempeää, ei enää sellaista joka paleltaa. 

Maaliskuu on yleensä opinnoissa kaikista kiireisin kuukausi. Se on vähän ärsyttävää oikeastaan - tammi- ja helmikuussa on ehkä yks tai kaks kurssia, mutta viimeistään helmikuun lopussa päsähtää 3-4 lisää siihen ja kalenteri on vappuun asti aivan täynnä. Tänä vuonna oon kuitenkin selvinnyt tästä maaliskuusta harvinaisen vähällä stressillä, vaikka on nyt se opetusharjoittelukin menossa vielä toukokuun alkuun saakka. Vaikka isoja asioita on tapahtunut myös omassa arjessa kuin koirarintamallakin. 

Meidän maaliskuu alkoi tosiaan hiihtolomalla. Lähdin Haltin kanssa sunnuntaina 5.3. vanhempieni kyydissä kotiin Jämsään, ja lomaviikon ohjelmassa oli talon tyhjennystä. Vanhempani olivat nimittäin saaneet talon myytyä, ja vaikka uusi asunto heidän kotipaikkakunnallaan Pirkanmaalla onkin ollut jo pari vuotta olemassa ja muuttoa on tehty pikkuhiljaa jo se kaksi vuotta, oli nyt aika toden teolla saada kaikki ulos. Mennessä oli tosi jännä fiilis - oli jotenkin tosi absurdia ajatella, että olin menossa kotiin viimeistä kertaa. Kotiin, jossa asuin ensimmäiset 20 vuotta elämästäni, ainoa koti jossa olin asunut ennen muuttoa Joensuuhun. Aloitin viikon siivoamalla parven ("vintin"), ja siitä sitten pikkuhiljaa oman huoneen kaapit ja muuta yleistä. 

Löytyneillä tavaroilla saatettiin vahingoittaa
pieniä koiria henkisesti.

Talvella 2011 oli paljon lunta.

Meidän koti oli ihana. Rakastin sitä isoa, omalaatuista taloa valtavasti jo lapsena ja kiinnyin siihen ja esim. leluihin pienenä hirveästi. Kuvittelin, kuinka isona ostaisin talon vanhemmiltani ja perustaisin siihen kennelin. Sanalla sanoen, kotitalo oli mulle tosi tärkeä. Siksipä joskus muutama vuosi sitten ajatus siitä, etteivät vanhemmat jääkään siihen "loppuun asti", tuntui tosi hurjalta ja kuvittelin jo silloin, että tää muutto- ja tyhjennysprosessi olisi ihan hirveää. Vaan eipäs ollut! Olin positiivisesti yllättynyt hiihtolomaviikolla, kun huomasin etten tuntenut koko sen viikon aikana yhtään haikeutta. Valtavasti iloa ja helpottuneisuutta sen sijaan kyllä. Oli jotenkin tosi helpottavaa käydä niitä tavaroita läpi, purkaa ja lajitella ja heittää turhia pois. Jotenkin terapeuttista. No joo, siinä vaiheessa kun piti päättää pehmolelujen loppusijoituspaikat, mulla oli ihan samanlainen olo kuin Andyllä Toy Story 3:ssa mutta yllättävän kivuttomasti nekin sitten löysivät kohtalonsa :D Appu-sisko ja Ninja tuli tiistaina meidän seuraksi ja raivausavuksi, käveltiin kaikki rakkaat lenkkireitit läpi vielä viimeisiä kertoja. 

Oi lapsuus

Osaltaan muuttoprosessia helpotti paljon se, että koti on muuttunut monin tavoin sen jälkeen kun muutin. Se ei ole enää pariin vuoteen ollut se sama koti jossa asuin kun vielä no, asuin kotona. Oikeastaan Nemon ja Nitan kuoleman jälkeen se ei tuntunut enää kodilta. Oonkin aina ollut sitä mieltä että koira tekee kodin. Lisäksi toki sekin, että porukoilla on ollut se uusi asunto jo pitkään ja muuttoa on tehty pikkuhiljaa - ois paljon rankempaa tyhjentää taloa esim. sen takia että joku ois kuollut tai joutuu lähtemään hoitokotiin. (Sellaisestakin on isovanhempien kautta kokemusta.) Kodin jättämistä helpotti myös se, että tavattiin siskon kanssa talon ostajat. Ne oli tosi mukavia, ja ihan parasta on se että ne haluaa just meidän talon eikä vaan minkä tahansa, ja on siitä tosi innoissaan. Koska meidän koti oli paras ja siellä asui onnellinen perhe.

Ja yhtenä isona syynä toki se, että siihen kaupunkiin meillä kellään ei ole oikein tunnesidettä. Kukaan mun sisaruksista ei ole halunnut jäädä sinne, eikä nyt vanhemmatkaan. Jämsä oli hyvä paikka kasvaa, käydä koulut ja harrastaa, mutta sinne liittyy myös paljon ikäviä muistoja. En kaipaa yhtään pienen paikkakunnan ahdasmielisyyttä, asennemaailmaa tai ilmapiiriä. Ehkä senkin takia koin ihan valtavaa vapautuneisuutta, kun vikana päivänä torstaina kävin hakemassa itelleni ja siskolleni pizzat. Mietin, että tää on mun viimeinen kerta kun käyn näissä kaupoissa, mulla ei oo aavistustakaan koska oon tulossa seuraavan kerran (Joonan vanhemmat ei toki oo lähdössä mihinkään joten siellä luonnollisesti tulee vielä joskus käytyä, mutta varmasti paljon harvemmin kuin mitä aiemmin) tänne ja nyt tän talokaupan myötä karistan vielä entistä lopullisemmin kaiken sen negatiivisen taakseni. Kaikki ne yläasteen koulukiusaajat ja muut on edelleen siellä, ne ei oo koskaan lähteneet eikä varmaan ikinä lähdekään minnekään, mutta minä pääsin pois. Enkä mene takaisin, paitsi korkeintaan tekemään vikan opeharkan tuttuun kouluun jos en keksi muutakaan paikkaa :D 
Torstai-iltana sanottiin siskon ja koirien kanssa heipat ja kiitokset Vanamopolulle. Hei hei koti ja kiitos kaikesta! Sitten hypättiin Haltin kanssa junaan ja matkustettiin meidän omaan kotiin Joensuuhun. Tuuminpa myös, että nyt sitten kun Joensuu alkaa ahdistaa tai muuten tuntua siltä että voisi lähteä viikonlopuksi johonkin, voidaan hypätä toiseen suuntaan menevään junaan ja mennä kyläileen siskolle tai veljelle pk-seudulle. Tai jatkaa sinne Pirkanmaalle toiselle siskolle tai porukoille. Musta on niin kivaa, että on monta sisarusta jotka asuu eri puolella Suomea niin voi reissata :D

Hiihtolomaviikon lopuksi olikin vähän spesiaalimpaa ohjelmaa. Perjantaina 10.3. meidän seura järjesti tokon kisamaisen treenin/koulutuksen, johon mentiin Haltin kanssa. Maksoi vitosen ja oli kyllä harvinaisen hyvä hinta-laatusuhde tällä! Luulin eka että se on vähän ku möllikoe, mutta käytännössä oli ihan normaali pienimuotoinen koulutus, piti laittaa etukäteen infoa itsestään ja toiveita mitä haluaa treenta. Minä pyysin yllätys yllätys apua ääntelyongelmaan ja jos viretila sallisi, voisi katsoa seuraamisia. Kouluttajia oli kaksi jotka oli valinneet koulutettavat osallistujista, meitä koulutti Mari Karpow. Mua vähän jännitti se tilanne, mikä oli hyvä koska niinhän mua tokokokeessakin jännittää aina. 

Haltin kanssa saatiin ohjeeksi tehdä kehäänmeno siten, kuin kokeessakin teen ja mieluiten ilman kierrosten purkua leluun etukäteen. No, tehtiin eli koira häkistä, otin pienen pätkän seuruuta, virittelysana "tottista", perusasento ja "kehään". Aloitettiin "seuraamisliike", käveltiin ehkä pari metriä eteenpäin kunnes Mari sanoi että kiitos, oli nähnyt tarpeeksi. Halti oli siis aivan kuutamolla, kontakti putosi heti alussa ja vilkuili toiselle puolelle jossa toinen kouluttaja katsoi toista koiraa. Marin sanoi että tää johtui siitä, että Halti ei tiennyt yhtään mitä on tapahtumassa ja kun se ei tiedä, haahuilee ja alkaa katsella muualle jolloin myös herkemmin piippaa. Tää on ihan totta, en oo kovinkaan hyvin muistanut pitää yllä suoritusta ennakoivia juttuja vaikka tästä on aiemminkin sanottu mulle. Ja Haltille ois kuitenkin hirveen tärkeetä tietää koko ajan, mitä tehdään ja mitä tapahtuu seuraavaksi. Marin mukaan ongelma ei oo niinkään toiset koirat, vaan nimenomaan se että Halti on ihan pihalla ja mun jännitys vaan pahentaa sitä.

#kujalla2017

Lähdettiin opettelemaan sitten seuruurutiinia. Halti maahan ja minä vähän kauemmas siitä, no Haltihan haukkui ja komensi mua mutta Mari sanoi että anna huutaa, älä välitä. Seisoin vähän matkan päässä selkä koiraan päin, ideana se että oon yksin omassa jännityskuplassani enkä tartuta omaa jännitystä tai piippauksesta ärsyyntymistä koiraan. Kun Halti hiljeni pikkuhetkeksi, kutsuin sen luo vapaasti, teetin tempun (valitsin pyörimisen, jota joskus yritin opettaa myös liikkeiden väliseksi sosiaaliseksi palkaksi), ja kutsuin siitä perusasentoon, josta seuraaminen. Alkuun Halti piti odottaessaan maassa tosi paljon ääntä, mutta pikkuhiljaa se väheni kaavan lopusta koko ajan, kunnes ei enää päästänyt yhtään piipitystä edes maatessaan. Se hoksasi tosi nopeasti liikkeiden kaavan, luokse, pyöri, sivu, seuraa. Ja seurasi muuten ihan eri asenteella!

Lopuksi pidennettiin kaavaa niin, että otettiin seuruupätkä, pysähdys, siirtymä seuraavaan liikkeeseen ja liikkeen aloituksesta palkka. Mari pyysi taas ensin kehumaan niin kuin kokeessa tekisin, ja tähän sain kommentiksi että ei :DD Kun mähän en siis uskalla kehua Haltia kovin innokkaasti liikkeiden välillä, etten vaan nostata sitä liikaa jolloin tulee ääntä. Mutta noin rauhallinen kehu kuin nyt oon tehnyt, ei kuulemma oikeasti ole Haltille kehu vaan se alkaa siinä heti katsella, olisko ympäristössä jotain kiinnostavampaa. Eli saisin olla vähän iloisempi. Otettiin uudestaan, kehuin vain asteen-pari korkeammalla äänensävyllä iloisesti "jes", ja hups, Haltihan innostui ihan eri tavalla! :D
Tehtiin vain tuo yksi kierros, Mari sanoi että se riittää Haltille ihan hyvin ja riittihän se. Tehtiin tosin loppuun vielä kaikkien halukkaiden kanssa paikkamakuu, piti saada kaksi ryhmää joten tehtiin Haltin kanssa kaksi. Eka paikkis oli paras pitkiin aikoihin, Halti napitti vieraan koiran vieressä keskellä riviä aivan hiirenhiljaa! Vau! Tokassa sitten yllättäen vilkuili viereistä koiraa (eri kuin ensin) ja vikisi, helpotin sitten niin että menin lähemmäs ja kävin palkkaamassa kun oli hiljaa. Parani loppua kohden.

Oli kyllä tosi hyvä treeni, tykkäsin! Mari oli kyllä taitava, vaikka se ei ollut koskaan aiemmin nähnyt meitä, pystyi heti ekan kymmenen minuutin jälkeen sanomaan esim. että Halti ei tykkää koetilanteessa olla mun lähellä, joten ei kannata palkata silityksillä vaan antaa sille tilaa, jne. Koulutuksessa tuli sinänsä tuttua asiaa, tuo makuuttaminen ja tekemään kutsuminen on meille jo vanha vinkki, mutta oli tosi hyvä saada muistutus siihen nyt taas, kun oon vaan yksinkertaisesti unohtanut koko homman. Kouluttajakin sanoi, että monesti ihmiset muistaa tehdä liikkeiden välejä, mutta kokeen aloitus unohtuu todella monella. Ei kuulemma kauhean montaa viikkoa tarvis tuota tehdä, niin parantuisi suorituksen aloitus huomattavasti meilläkin! Nyt oonkin hyvin muistanut treeneissä tehdä sitä. Saatiin myös uusia oivalluksia, en oo aiemmin tajunnutkaan sitä että oma ärsyyntymiseni piippaamiseen peilautuu Haltiin jolloin se on entistä epävarmempi ja piippaa edelleen jolloin ärsyynnyn entistä enemmän jne... Vaikka tietenkin se toimii niin. Kyllä kannatti käydä, harvoin saa viidelle eurolle noin hyvää vastinetta! :)