I survived and I'm grateful for everything I got

Torstaina tuli kuluneeksi tasan kolme vuotta päivästä, jolloin mun maailma romahti. Päivästä, jonka jälkeen elämä syöksyi mustaan, pimeään kuiluun, jonka jälkeisestä syksystä en muista mitään muuta, kuin että pakko jaksaa, pakko selviytyä.

Tänä syksynä oli erilaista. Tiedostin, että päivä lähestyi, mutta se tuntui oikeastaan aika normaalilta, tavalliselta päivältä. Jo se, etten oikein tiennyt, mitä kirjoittaisin tänne blogiin tai etten laittanut kuvia Instagramiin juuri sinä päivänä, kertoo aika paljon. Lueskelinpa sitten vuoden takaisen postauksenkin ja huomasin, että itse asiassa paljon onkin vuodessa muuttunut.

Kolme vuotta sitten tuli pimeys ja epätoivo, ihan järkyttävällä tavalla fyysisesti tosi paha olo. Surun ja ikävän lisäksi tuli kyynisyys, epäluottamus tulevaan. Tuli ahdistus, menettämisen pelko, posttraumaattinen pakko-oirehäiriö. Suoranainen ihme, ettei tullut masennus. Oon ollut siitä nyt jälkeenpäin paljon hämmästyneempi kuin silloin. Kolme vuotta sitten tuntui, ettei tällaisesta voi mitenkään selvitä. Eikä voinutkaan täysin ilman mitään oireita, mutta viime syksynä, kun ne oireet oli haitanneet normaalia elämää liian pitkään ja liian paljon, hain apua ja sainkin. Ja nyt kolmen vuoden jälkeen voin sanoa, että ystävien, Haltin ja YTHS:n keskusteluavun avulla minä selvisin sittenkin. (Ja että olisi kannattanut mennä sinne YTHS:lle jo samantien eikä vasta vuos sitten, voin suositella.)

Vuosi sitten kirjoitin, että kaksi vuotta tapahtuneesta videoiden katselu ei enää tuo kyyneliä silmiin eikä muistot vie ajatusketjua joka kerralla meidän yhteisen matkan surulliseen loppuun. Kahden vuoden jälkeen pystyin pistämään olohuoneen hyllyn uusiksi. Kolmen vuoden jälkeen hymyilen sekä videoille, kuville että muistoille. Kolmen vuoden jälkeen pystyn viemään mm. ruusukkeita häkkivarastoon säilöön, kun vanha olkkarin hylly lempattiin muutossa ja uudessa kodissa haluan vähän eri juttuja esille, eikä uuteen vitriinikaappiin edes mahtuneet kaikki. Muutto muuten todella auttoi valtavasti muutenkin, pääsi konkreettisesti aloittamaan uutta.

Vuosi sitten jäljellä oli edelleen pelko. Pelko Haltin puolesta ja liittyen tulevaisuuteen ylipäätään. Nyt, kolmen vuoden jälkeen, se pelko on tosi paljon pienempi. En edelleenkään päästä Haltia anoppilassa kuistille ilman että portti on kiinni, mutta uskallan pitää sitä taajamassakin lenkillä irti, ja se tottelee ja kävelee nätisti vierelläni. Kävin Afrikassa ja mulla oli koira sieltä palattuanikin. Kolmen vuoden jälkeen alan pikkuhiljaa taas luottaa tulevaisuuteen. Tänä vuonna on tapahtunut niin paljon kivoja asioita, että oon joutunut ihan vakuuttamaan itselleni, että saan oikeasti iloita siitä, että minä olen ansainnut tämän kaiken hyvän. Ja ne kivat asiat on palauttaneet uskoa siihen, että yllättäen, odottamatta tapahtuvat asiat elämässä voivat olla myös positiivisia. En sano, että kun kerran tästä selvisin, niin selviän mistä vaan - en todellakaan. Ihmismieli on jännä asia, niin hauras että joku vastaava joskus tulevaisuudessa olisi ihan yhtä kamala. Mutta enää läsnä ei ole elämää haittavaa pelkoa siitä, että jotain vastaavaa varmasti tapahtuu uudestaan. Tällä hetkellä sitä luottaa tulevaan enemmän.

 

Torstai-iltana itketti, mutta ei paljoa. Tunsin itse asiassa jonkinlaista levollisuutta. Torstai-iltana minä katselin valokuvia ja sytytin Nemolle ja Nitalle kynttilän. Suljin silmät ja hymyilin kaikille onnellisille muistoille, kiitollisena niistä vajaasta kymmenestä vuodesta jotka sain. <3

Alimmat kuvat (c) Viivi Saarikko