Every corner we turn only leads to another

Syyskuun puolessavälissä meidän kotiseura järjesti jälleen kaksipäiväiset agilitykisat, jotka tänä vuonna sattuivat olemaan myös Pohjois-Karjalan piirinmestaruuskilpailut. Nyt niissä järjestettiin ensimmäistä kertaa myös joukkuekilpailut, joihin saattoi itse kasata joukkueen joka sai koostua missä luokassa tahansa kilpailevista koirakoista. Me päätettiin jo elokuussa kaverieni Josen ja Kreetan kanssa, että kokoamme koiristamme oman biologijoukkueen! Pyöriteltiin mielessä useampiakin eri nimiä collieista ja labbiksesta koostuvalle kokoonpanolle, mutta lopulta meistä tuli Team Villus, sponsored by Kela (ainejärjestömme nimihän on Mikrovillus). Joukkuekisaan vaikutti kolme parhainta tulosta lauantain ekalta agiradalta, toinen rata oli normaali kilpailu ja sunnuntaina tarjolla oli kaksi agirataa ja hyppäri. Kaikki radat tuomaroi Esa Muotka, ja radat olikin oikein kivat!

Oltais juostu haalareissa jos ois pystynyt, mutta onneks saatiin tiimipaidat lainaan :D

Ilmoittautuessa kisoihin sain ruksia ekaa kertaa yli neljään vuoteen tällaista. Kyllä vain, lainakoirani, Haltin Raisa-äiti oli enää yhden nollaradan päässä oikeudesta kilpailla kakkosluokassa! Raisa kilpaili vain lauantaina, poikansa sai juosta kaikki viikonlopun viisi rataa. Sari koirineen saapui meille kyläilemään jo torstai-iltana, ja perjantaina kävimme hallilla vähän treenailemassa ja muistuttelemassa juttuja mieleen. Edellinen treenikerta oli kesäkuussa ja mehän ei tosiaan olla heinäkuun jälkeen enää asuttu samalla paikkakunnalla, joten Raisan treenailu on jäänyt ihan kokonaan. Mutta koska sille on tehty hyvät pohjat ja se on hirmuisen kiltti koira, hyvin muistui jutut mieleen :) Kerrattiin keppejä, kontakteja ja rengas sekä tehtiin erilaisia radanpätkiä. Olin tosi tyytyväinen varsinkin keppeihin koska ne on Raisalle vaikein este; meni radan osanakin ja haki tosi hienosti sisään lähes itsenäisesti! Aika hyvin siihen nähden, että vielä alkuvuodesta sille piti näyttää joka väli kädellä :) Lopuksi tehtiin vielä pitkä rata ja nollana, hieno tyttö! 

Raisan kisakuvista kiitos Roosa Tykkyläiselle! :)

Haltin kanssa en tehnyt tuolloin perjantaina enää agilityä, kun oltiin treenailtu jo tiistaiaamuna kahdestaan vapaavuorolla sekä tietysti keskiviikkona oman ryhmän treeneissä. Molemmat treenit meni superhyvin joten hyvillä mielin lepuutin sitä pari päivää ennen viikonloppua. Pääosassa kisoja edeltävissä jutuissa oli tietenkin meidän ikuisuusongelma kepit - mahdollisimman paljon vauhtia ja kierroksia alle ja pitkiä lähetyksiä. Onnistumisia. Viimeksi kisattiin huhtikuussa Kuopiossa, sen jälkeen ei huvittanut ja kesän alun keppiepätoivon jälkeinen piiiiitkä treenitauko teki todella hyvää. Kyllä niitä mokia edelleen tulee, mutta juuri sillä viikolla etenkin silloin tiistaiaamuna kahdestaan Halti osasi ihan kaiken keppejä myöten ja oli niin onnellinen kun pääsi treenaamaan. Sen silmät loistivat ja mietin kuinka väärin tekisin, jos luovuttaisin tän lajin suhteen niin kuin silloin kesäkuussa mietin, kun se niin tykkää. Makasin treenien jälkeen Haltin kanssa hallin lattialla kiskomassa lelua ja sanoin sille sadannen kerran että se on tosi hieno poika ja jonain päivänä vielä osataan kisoissakin. Ei varmaankaan vielä tänä viikonloppuna, mutta jonain päivänä. Sadannen kerran sanoin sen, sadannen kerran päätin taas olla luovuttamatta ja jatkaa, mutta silti. Vitsit miten kivaa olisi päästä pitkästä aikaa agikisoihin! 

Viikonloppu koitti ja lauantaiaamu alkoi kolmosluokilla, jossa talkoilin ratatyöntekijänä. Sari lenkitti koirat (kiitos siitä!) ja kakkosluokkien aikana ehdittiin hyvin lämppäillä ja katsella ratapiirustuksia, jotka oli laitettu etukäteen esille! Kivoja olivat. Ja mulla oli tosi kiva fiilis! En edes muista koska viimeksi oon ollut niin hyvässä mielentilassa agikisoissa - mulla ei ollut kerta kaikkiaan mitään suorituspaineita, vain tosi iloinen mieli siitä kuinka kivaa on olla pitkästä aikaa kisaamassa kaikkein hauskimman lajin parissa ja kuinka onnekas olen, kun saan tehdä tätä kahden rakkaimman lassiekoiran kanssa. Toisessa rataantutustumisessa satoi kaatamalla vettä mutta kentällä kipittäessäni mietin, etten olisi missään muualla maailmassa mieluummin kuin täällä ja nyt. Tämä hyvä. Kahdella koiralla kun kisasin, sain jälleen startata ensimmäisenä ja viimeisenä, ja aloitettiin maksiluokka Haltin kanssa. Hyvin meni, perus keppivirhe taas mutta muuten ohjautui tosi hienosti juuri kuten pyysin ja vitosella selvittiin! Sijoituttiinkin kolmansiksi tällä :) 
Raisan eka rata sitten.. Oli aika mielenkiintoinen :D Raisahan ei osaa keppejä kuin yhdeltä puolelta, ainakaan niin hyvin että sitä uskaltaisi kisoissa kokeilla ohjata koiran vasemmalta puolelta ja nämä radat valitettavasti vaati juuri sitä. Kepeille asti meni hyvin mutta Raisa hämmentyi mun puolenvaihdosta ennen sitä ja pyörin ihan epätoivoisena että missä se koira on ::D Ihme kyllä ei saatu kieltoa tästä vaan päästiin kepeille, joiden jälkeen olin ajatellut pyörähtää taas oikealle mutta radalla totesin että ei mitään mahiksia. No, sitten Raisa jostain syystä sujahti vielä renkaan sivusta(!) ja kerkesi ennen loppusuoraa käydä moikkaamassa Kreetaakin (olin ihan että Raisa mitä ihmettäää :DD) Ihme kyllä tuloksena vain 5 vp (joskin aikavirheiden kautta yli 10).
Sitten toka agirata. Haltin kanssa turailtiin molemmat :D Kepeillä sujahti tokaan väliin ja uusintayrityksellä tuli tokavikasta välistä pois. Sitten huitaisin sen väärään päähän putkea mutta siinä vaiheessa vaan nauratti! Enkä osannut ohjata sitä puomillekaan, mutta otti kontaktin superhyvin :>
Ja sitten Raisa. Vähän ehkä jännitti etukäteen, mutta onneksi ei noussut mitään paineita vieläkään. Rata lähti hyvin ja nyt äitikoira oli paljon ekaa rataa paremmin kuulolla ja molemmilla oikeasti tekemisen meininki! Tälläkin radalla oli kepeille meno vähän täpärällä, kun valssasin liian aikaisin ja koira tuli muurilta jaloille - vaan mentiin oikein sisään. Lopussa näytti siltä että Raisa sujahtaa kesken pois, joten varmistin vikat välit ja oltiin saatu kepit puhtaasti! Sitten iski tajuntaan mieletön tsemppaus, että nyt me tehdään tää... 
Rengas kerrasta oikein ja puominkin kontaktin otti! Loppuun asti kunnolla, ja se oli nolla!! Videon lopusta saakin jo osviittaa siitä riemusta mikä meidän kannustusjoukoissa puhkesi, ja se jatkui vielä pitkään siitä kun oltiin poistuttu kisakarsinasta :D Kehuttiin ja halailtiin Sarin kanssa Raisaa yhdessä, se todella oli nolla ja saatiin serti kakkosluokkaan! Joku toimiston tyypeistä tuli ulos hallista ja kertoi, että meidän huuto oli kuulunut sisälle asti ja olivat pohtineet, kenellä on useampi ihminen kannustamassa joten oli helppo päätellä, kuka oli tehnyt nollan :D Ja kuten joka ikinen kerta aiemminkin Raisan saadessa LUVAn, se oli luokassaan ja itse asiassa nyt myös kaikista kokoluokista ainoa tämän radan puhtaasti tehnyt! Eli luokkavoitto jälleen kerran <3 

 

Pakolliset sydämet kisakirjaan :D

Tää on mulle tosi iso ja hieno juttu. Raisa on kolmas koira, jonka kanssa oon aloittanut kisaamisen agilityssä koiran ollessa yli 6-vuotias ja myös kolmas jonka oon saanut kakkosluokkaan. Se on myös ensimmäinen Irokon kennelin kasvatti, jolla on oikeus kisata kakkosissa. Lisäksi se on minulle todella rakas ja monella tapaa erityinen koira. Olin lukion ekalla kun Raisan pentue syntyi ja kyllä, todella muistan sen kasvattajan nettisivuilta :D Seuraava muistoni on vähän myöhemmin, kuitenkin lukioajoilta, kun nuoresta Raisasta oli kaunis talvinen kuva Irokon etusivulla. Kennel ja koira jäivät mieleen, eikä vähiten siksi että se väritykseltään ja viirunaamoineen muistutti aivan lapsuudenkotini Kepaa, joka on se perimmäinen syy miksi olen aina halunnut koirakseni juuri pitkäkarvaisen collien. (Fun fact: Raisan lempinimi on Pii ja Kepan virallinen nimi oli Fallow-Field's Black Flintstone, eli musta piikivi. Kuinka sattuikaan että kasvoin piikiven kanssa ja tahdoin isona uuden sellaisen, ja minulle tulikin piin poikanen!)
Kasvattaja jäi jo tuolloin 5-6 vuotta sitten positiivisesti mieleen, mutta en silloin osannut aavistaakaan, että minä todella saisin koiran juuri sieltä. Vielä vähemmän osasin aavistaa, että minulle tulisi juuri tuon kauniin viirunaaman pentu, tai että sattuisin muuttamaan opiskelemaan samalle paikkakunnalle jossa se asuisi, tai että saisin sen omistajasta mitä parhaimman ystävän. Enkä olisi ikinä, ikinä osannut kuvitellakaan, että saisin alkaa joskus treenailla sen kanssa agilityä! Vaan niin se elämä kuljettaa, yksi asia johtaa aina toiseen.

Niin, Nemon ja Nitan ennenaikaisen kuoleman jälkeen mulla oli iso ikävä ihan ratahöntsäilyä, kun Halti-pentu oli vielä liian pieni sellaiseen ja teki ihan vauvajuttuja vasta. Alkuvuodesta 2015 puhuttiin Sarin kanssa, että voisin huvikseen ottaa Raisaakin mukaan vapaavuoroille hallille, hauskanpidoksi molemmille. Raisa oli joskus nuorena tyttönä käynyt agilityn alkeiskurssin ja osasi vain perusesteet, eikä esim. irronnut tai hakenut esteitä lainkaan. Mutta niin vain se oppi, vaikka treenit olivatkin enimmäkseen hyvin satunnaisia! Viime vuonna Haltin aloitellessa kisauraansa alettiin puoliksi läpällä jutella Sarin kanssa, että voisin startata Raisankin kanssa virallisissa kisoissa. Ykkösissä pärjäisi ihan hyvin ilman itsenäisiä keppejäkin, Nitan kanssa päästiin melkein kolmosiin siten :D Viime vuoden elokuussa sitten tosiaan startattiin, silloinkin takana koko kesä eri paikkakunnilla ja ilman treenaamista, ihan vain hauskanpidon ja KoiraNetin täytteen vuoksi. No, mehän sitten tekaistiin kaikkien yllätykseksi hyppäriltä nolla ja siitä se homma sitten lähti vähän pidemmälle kuin ikinä silloin keväällä 2015 suunniteltiin... :D Ja tässä me ollaan, vain kymmenen starttia myöhemmin kakkosluokassa! <3

Raisa on tietyllä tapaa hirveän samankaltainen ohjattava kuin ensimmäinen agilitykoirani Nita. Paitsi että molemmat meni/menee kepit vain yhdeltä puolelta ja ne on tehty käsiveivillä, niin jotenkin muutenkin :D Raisakin on tosi kiltti ja kuuliainen radalla ja sekin osaa vain tällaiset perusohjauskuviot (Nitan aikaan ei Jämsässä mitään valsseja tai leikkauksia hienompia juttuja tunnettu..). Sillä erotuksella, että Raisa on Nitaa nopeampi ja sen kanssa oon päässytkin jo käsiavusta irti kepeillä :D Ja siinä missä Nemon ja Nitan kanssa kisatessa rataantutustumiset olivat hankalia miettiä kahden täysin erilaisen koiran kannalta, Raisa ja Halti on loppujen lopuksi aika samankaltaiset. Haltin kanssa luotan paremmin sen irtoamiseen ja erilaisten ohjauksien osaamiseen, Raisan kanssa taas ehdin paremmin :D Yhtä kaikki, Raisan kanssa oon saanut kokea pienen häivähdyksen menneiden aikojen agilityharrastukseni muistoja. </3

Tästä eteenpäin jatketaan sitten Haltin kanssa. Päästiin Raisan kanssa pidemmälle kuin reilu vuosi sitten olisin ikinä uskaltanut kuvitella, mutta nyt on aika keskittyä täysipainoisesti tuohon omaan tulevaisuuden toivoon. 2-luokassa pitäisi jo osatakin vähän, ehkä niitä keppejäkin toiselta puolelta (toisaalta, Nitankin kanssa saatiin 3 nollaa kakkosista vaikkei se niitä sielläkään osannut :D) ja tällä treenitahdilla edistyminen olisi aika hidasta. Raisa voi tulla ehkä taas johonkin joukkuekisaan tarvittaessa, mutta muuten juteltiin Sarin kanssa yhdessä, että tähän on hyvä lopettaa. Tai no, saas nähdä miten tuon Palveluskoiraliiton lisenssiuudistuksen myötä Sari malttaa Raisaa mihinkään agilityeläkkeelle jättää :D 
Oli kyllä niin hieno päivä. Oon ihan valtavan kiitollinen Sarille ystävyydestä, hulvattomista kisareissuista ja siitä että oot opettanut aikoinaan Raisalle hyvät pohjat josta on ollut helppo jatkaa tästä vähäisestä treenimäärästä huolimatta! Kiitos että sain alkaa Raisan kanssa touhuilla ja lähteä kisoihin asti, tämä polku on ollut ikimuistoinen ja todella hauska :D <3 Ja kiitos tietenkin Raisa-Aisopii, tuosta rakkaimmasta Halti-koirastani ja tästä agilitymatkasta! 

Tää postaus on jo nyt kamalan pitkä mutta ei noi sunnuntain kisaradat mihinkään seuraavaankaan järkevästi mene :D Silloin siis kolme normirataa vain Haltille. Päivä alkoi hyppärillä jolta keppivitonen, olin ite aivan myöhässä ja huidoin koiran ohi.. Tällä taas 3. sija ja koinpa pienen hämmästyksen listoja katsoessa: etenemä 4,16 m/s! Vaikka se oli tehnyt sen ison keppikaarroksen ja uusittu :o Kyllähän mä tiesin että parhaimmillaan se pinkoo sitä neljää metriä mutta oikeilla kepeillähän tuo pääsee lähemmäs jopa viittä, huh :D
Tokalla radalla oli suhteellisen helppo kepeille tulo; puomilla vauhti hidastuisi ja välissä vain yksi putki. Olin saanut neuvon ottaa uusiksi ihan edelliseltä esteeltä jos nyt mokaisi, ihan Haltin oppimisen kannalta, ja otinkin eli suosiolla hylly. Ei mennyt tokalla mutta kolmannella sitten joten en tiiä, auttoiko nyt hirveästi mutta olipahan treeni koiralle. 
Kolmatta ja viimeistä rataa odotin jännityksellä, koska siellä oli kepit heti tokana esteenä! Oon koko Haltin kisauran ajan halunnut kokeilla tällaista tilannetta, että vaikuttaako se sen keppiongelmaan. Kaikissa kisoissa kepit on aina olleet keskellä tai loppupuolella rataa jolloin alla on jo hirmuinen vauhti, joten oon halunnut aina tietää menisikö Halti tällaisessa tilanteessa, jossa sillä ei olisi niin kamalasti kierroksia alla. Mietin ohjaukset tosi huolellisesti, varsinkin ne kepit. Oikea sijoittuminen, jalkaterät osoittamaan ekaan väliin.
Ja sitten me mentiin. Halti sujahti kepeille ihan oikein eikä tullut tokasta välistä pois! Jatkoin, tuskin uskalsin hengittää, jälkeenpäin kuulin että kuulutusteltassakin kaikki oli ihan että huu se meni! Ja sitten se pujahti toiseksi viimeisestä välistä kesken pois... Kuiskasin että voi perkele ja ei kun uusiks. Tän jälkeen homma levis ihan käsiin, luovutin ohjaamisesta täysin. Putken väärään päähän ja hylly, puomilla en tiedä mitä säädin ja loppusuorakin ihan päin honkia :D 

Näistä taas kiitos Annille :)

Radan jälkeen.. no harmitti, ne kepit ja se että sitten taas luovutin enkä ohjannut kunnolla loppuun asti. Palkkasin Haltin ja käytiin suorilta kävelemässä jäähkälenkki ihan yksin - minä, koira ja ajatukseni. Alkukesän tuntemukset meinasi taas nousta ja olin vaan niin pettynyt. Miksi se ei tee kuten osaa? Miksi se jätti kesken kun kerran aloitti jo oikein? Miksi minä en osaa opettaa tätä estettä millekään koiralle? Onko meidän enää järkeä jatkaa kun tuntuu että tässä oli nyt yksi isoimmista mahdollisuuksista onnistua eikä silti suoriuduta edes siitä? Ja sitten minä totesin, että kyllä on järkeä jatkaa. Kävellessä mielialani tyyntyi ja pettyneen tyhjyyden tilalle tuli seesteisyys ja onnistumisien näkeminen. Niin hienoa että me saatiin tilaisuus kokeilla keppejä radan alussa ja nappisuoritus oli tosi lähellä, ja vielä se joskus tulee. Ohjaukset ja muut osat radoista meni viikonloppuna hyvin ja minä en vaan ole luovuttaja. Oli tosi hauska viikonloppu rakkaiden koirien ja ystävien kanssa, ja totesin että ei kun seuraavia kisoja kiikariin!