Gotta fight another fight, I gotta run another night

Mun on pitänyt kirjoittaa jo yli viikon ajan, mutta oon ollut tässä loppukuusta ensin sosiaalinen ja sen jälkeen vaan yksinkertaisesti laiska :D Meidän lokakuu on sujunut aika rauhallisesti. Mä oon metsästänyt harkkapaikkaa ja gradupaikkaa, toisen sain ja toista en. No, jospa sen nyt vielä jostain keksis! Haltin kanssa ollaan lenkkeilty, reissattu ja agiliidelty. Lauantaina 14. päivä lähdettiin syyslomareissuun vanhempieni luokse Valkeakoskelle. Tai no, en tiiä voiko puhua lomasta kun ei mulla ollut siihen mennessä juurikaan ollut koulua josta pitää lomaa :D Mutta mä oon vähän sellainen ihminen, että en malta olla yhdessä paikassa kovin pitkään. Vaikka rakastan Joensuuta ja viihdyn siellä hyvin, aina ennen pitkää tulee sellainen olo että nyt tarttis maisemanvaihdosta. Ja kun ei ollut mitään mikä olisi pitänyt siellä, hypättiin junaan ja lähdettiin moikkaamaan sukulaisia (siskon lapsilla oli ihan oikea syysloma ja tulivat mummolaan). 

Äiti nappas aivan ihanan kuvan <3

Halti kahlasi ajelehtimaan lähteneelle laiturille poseeraamaan :D

Mitään kummempaa en lomalla tehnyt, rentouduin vaan. Luettiin muksujen kaa sarjakuvia, kateltiin ohjelmia ja ulkoiltiin paljon. Halti on niin symppis, kun lenkkeillään isolla porukalla - lassiekoiran parasta aikaa, kun saa mennä vapaana ja olla tärkeänä paimenkoira! Sahaa eestaas ihmisten väliä ja pitää "laumaa" kasassa :D Ja keppi lentää. Se on pienelle lassiekoiralle kovin tärkeää myös! Maanantaina käytiin mökillä kävelemässä ja oli niin hieno, aurinkoinen sää että innostuin kuvailemaankin pitkästä aikaa. 

Soma <3

Palattiin keskiviikkona kotiin sopivasti niin että kerittiin treeneihin. Oli aika vaikeita juttuja, mutta toisaalta juuri sopivassa määrin onnistumisia ja myös virheitä, koska niitä korjatessahan se oppiminen tapahtuu. Halti tuhmaili, se sanoi mulle normaalia enemmän että väyväy ja meinasi varastella lähdöistä! Mutta kuten sanottu, hyvät treenit. Sen enempää ei sillä viikolla tehtykään ennen kuin lauantaina lähdettiin taas kisailemaan Lauran ja Josen kaa, tällä kertaa Varkauteen. 
Ykköset oli päivän viimeisenä ja tuntui ihan tosi oudolta lähteä vasta iltapäivällä ajamaan kisoihin :D Kyytiä odotellessa saksin Haltille kurakelitrimmin ja huomasin, että sen oikean etukäpälän kannusantura oli revennyt reunasta. Ei mitään hajua mistä se on tullut ja milloin, koska herra Hoo ei näytä kipua. Toissa kesänäkin veti täysillä agitreenit ja lenkit huolimatta anturahaavasta, jonka löysin vasta kun se oli jo arpeutumassa. No, onneksi tää nyt tosiaan oli siellä peukussa eli ei osu maahan ja karvatkin vähän suojaa, joten putsailin sitä antiseptisellä aineella; muutaman päivän päästä irronnut ihoriekalekin oli pudonnut. 

Näin hän rymyää, ei paljon ehdi pikkuhaavoja noteerata

No mutta, takaisin kisoihin! Varkaudessa oli tarjolla yksi agirata ja yksi hyppäri, tuomarina Salme Mujunen. Radat oli aika haastavia, molemmilla oli jotain pieniä ansakohtia. Jostain syystä mua jännitti etukäteen, liekö johtunut siitä kun viimeksi saatiin se keppionnistuminen. Ehkä mietitytti, pystyisinkö nyt samaan. Ja no, en pystynyt :D Molemmilla radoilla mietin tutustumisessa ihan tosissani ohjaamisen kepeille, varsinkin hyppärillä katsoin jopa hallin seinästä oikean kohdan omalle sijoittumiselle. Mutta ei, en malttanut antaa koiran mennä rauhassa vaan lähdin kiirehtimään jolloin Halti tuli tokasta välistä pois. Ärsyttää, ihan omia mokia jotka olis voineet olla onnistumisia jos vain olisin malttanut! 
Agiradan ohjauksiin olin muuten tyytyväinen, keinulle meno ja nurkkaputken puolenvaihto sujuivat juuri niin kuin piti. Puomilla taas hieno juoksari, hups. Lopussa mokasin sit vielä vikan hypyn, ois pitänyt ohjata se huolellisemmin ja sitten turattiin vielä rimakin alas :D Tällä 15 vp:llä sijoituttiinkin kolmansiksi, eli kovin moni muukaan ei näillä radoilla onnistunut. 
Hyppärin mokat harmitti. Vaikka kuinka mietin mielessäni etukäteen, että älä hosu kepeillä vaan anna koira lähteä rauhassa etenemään, niin ei. Hosuin ja keppivirhe, argh! Sitten jatkettiin vielä toteamaan, että persjättö suoralla putkella jolta pitäisi irrota muurille, on tosi huono idea. Tässäkin ärsytti enemmän itseäni se, että omaa vuoroa odottaessa näin kuinka niin moni koira meni ihan samaan mokaan eikä irronnut muurille. Mietin, että pitäisköhän sittenkin vaihtaa suunnitelmaa mutta olin että njäh, aina sanotaan ettei saa kesken muuttaa. Mutta, sitten ehdin vielä jopa siellä radalla putkea edeltävien hyppyjen kohdalla ajatella, että hei, mähän kerkiäisin vaihtaa puolta tässä. Niin kuinka tyhmä pitää ihmisen olla, että ehtii ajatella tuollaista mutta ei sitten kuitenkaan tee mitään?? Sitten olin vielä sen verran tyhmä, etten alkanut Haltin ollessa putkessa huutaa tarpeeksi ajoissa eteenmenokäskyä. Loppu sentään sujui suunnitellusti :D

Harmitti noi omat mokat jotenkin vielä enemmän, kuin jos Halti olisi tehnyt virheen. Vielä seuraavana aamunakin, kun herätessäni muistin eilisen. Mikä on aika poikkeuksellista, koska yleensä en jää vatvomaan tämänsorttisia epäonnistumisia kovin pitkään jälkikäteen. Silloin sunnuntaiaamuna en vaan taas jotenkin osannut nähdä sitä olemassa olevaa hyvää. Varsinkin, kun musta tuntuu tällä hetkellä että oon ihan kaikissa harrastuksissani -niin eri koirapuolen lajeissakin kuin taekwondossa- se kaikkein huonoin koko ryhmässä, enkä osaa yhtään mitään, enkä ainakaan ota opiksi virheistäni. Ja ärsyttää, kun aina sanotaan että harrastuksen pitäisi olla kivaa ja hauskaa, ja jos ei oo, niin kantsii lopettaa tai vähintään pitää taukoa. Mutta en mä nyt halua pitää taukoa kun vasta oltiin melkein koko kesä tauolla, saati sitten lopettaa. Mä oikeasti kuitenkin tykkään harrastuksistani, niin koiran kanssa kuin ilman, ja mulla on syyni miksi harrastan juuri niitä. Ja kai kaikkiin lajeihin kuuluu kausia, jolloin tuntuu ettei edistystä tapahdu? Ja ei kai sellaisten takia kannata lopettaa? Eräs kaverini sanoikin hyvin, ettei harrastuksessa ehkä tarvitsekaan miettiä koko ajan, että edistyykö, vaan sitä vain tekee siks koska se on kivaa ja se kehittyminen tulee siinä sivussa. Välillä ei etene, ja joskus sitten taas isommilla harppauksilla.

No, elämä voitti, jälleen kerran, pääsin sängystä ulos ja tuli uusi viikko ja uudet treenit. Mietin kyllä, että kun tykkään tehdä listoja noin niin kuin ylipäätään, voisin taas skarpata ja kirjoittaa paperille ihan yksityiskohtaisesti, että mitä kaikkea pitäisi tarkalleen treenata eri harrastuksissa, osa-alueita tai ohjauksia tai niin edespäin. Sitten voisi pysyä paremmin kartalla, mitä on tullut treenattua viime aikoina ja mitä ei vähään aikaan. Eikä ehkä tulisi sit niin helposti tollasia ihan tyhmiä mokia, tai ainakin koira vois palkata niitä jos sille ois enemmän opetettu esim. sitä irtoamista. Jos oon hurja, voisin tehdä sille listalle vaikka oman sivun tänne blogiinkin. 
Ja, onneks niitä onnistumisiakin taas saatiin tasapainottamaan! Heti seuraavalla viikolla tehtiin treeniradalla NOLLA (mitä ei oikeasti tapahdu kovinkaan usein) ja se tuli vielä peräti videolle, kiitos Veera! Niin hieno Halti <3 Korjattavaahan tuossakin on vaikka kuinka, mutta nolla silti ja aika hyvin siihen nähden, että unohdin radan varmaan kolme kertaa suorituksen aikana xD Ja kuten joka keskiviikko, agitreenien jälkeen koira kotiin ja taekwondotreeneihin. Siellä sain sivupotkulla murskauslaudat rikki ja loppuviikosta aloin lopultakin muistaa mulle kamalan vaikean 6. danin Won-Hyo -liikesarjan. Perjantaina käytiin vielä vapaavuorolla hallilla treenailemassa. Pistettiin neljän kuukauden ikäiselle Haltille ostettu hilleri palasiksi heti aamusta, kun opeteltiin kepeillemenon lisäksi sitä suorasta putkesta eteen hypylle irtoamista, sekä myös toisaalta heti putkesta takaisin kääntymistä. Hyvin sujui ja Halti oppii nopeasti. Ja jälleen kerran katsellessani, kuinka pieni musta hilleri on maailman onnellisin saadessaan paahtaa kieli poskella täysiiiii ja sitten repiä lelua, mietin, kuinka väärin tekisin sitä kohtaan jos luovuttaisin. Haltista on kivaa tehdä, Haltin kanssa on kivaa tehdä. Kai mä vielä opin. Charyot kyongne.

 

Tällä viikolla on muuten paljon muisteltavaa, ja myös kivaa odotettavaa. Tänään on Nemikaalin syntymäpäivä, spaanieli täyttäisi 13 vuotta jos olisi vielä keskuudessamme <3 Mutta oikeastaan mä en usko, että se enää olisi, vaikkei olisikaan menehtynyt onnettomuudessa. Nemolla alkoi olla kipuiluja ja vanhuuden vaivoja jo viimeisenä syksynään, joten tuskin se olisi 13 vuoden ikään sinnitellyt. Täysillä ja iloisena loppuun asti <3

Toissapäivänä taas tuli kuluneeksi tasan vuosi siitä, kun hyppäsin lentokoneeseen ja aloitin tähänastisen elämäni uskomattomimman ja ihmeellisimmän matkan Botswanaan. Vuosi on mennyt käsittämättömän nopeasti! Afrikka ei unohdu koskaan, ja menen varmasti vielä joskus takaisin <3 Ihan mielettömät muistot sain. Ja koska marraskuu on näköjään erinomainen ajankohta ottaa pieni irtiotto arjesta, mä lennän huomenna taas. Tällä kertaa Lontooseen, jossa toivottavasti jälleen unelmia toteutuu!