Helter-skelter when you pelter, troubles always seem to scatter

Palattiin tässä agilitytauolta reilu viikko sitten. Eikä muuten mitenkään rauhallisesti, vaan heti täysillä hommiin kun Sanni Kariniemi saapui kouluttamaan Poksille :D Ilmoittauduin mukaan vähän katotaan nyt kuinka käy -mentaliteetilla, koska oon aina ollut vähän arka lähtemään ulkopuolisten valmentajien koulutukseen. Haltin kanssa ollaan kyllä käyty pari kertaa tuuraamassa Julia Kärnän treeneissä (mutta en tykännyt niistä yhtään), mutta mua jotenkin aina jännittää lähteä, kun radat on varmasti vaikeita ja mitä jos tunaroidaan totaalisesti ja mitä muutkin ajattelee jne jne. Mutta nyt uskalsin lähteä kokeilemaan kun kaveritkin lähti ja koska olin tienannut kurssikoulutuspisteillä ilmaisen koulutuksen, niin ei ainakaan menettäisi mitään. 

Odotukset eivät olleet korkealla myöskään siksi, koska takana oli tosiaan se reilun kuukauden tauko ja pelkäsin että Halti olisi ihan jumissakin. Fiilikset lajin suhteen oli yhä vähän alamaissa ja mietin jopa vielä edellisiltana, peruisinko koko valkan. Mutta en sitten perunut ja onneksi en! Vaikka meidän ryhmän ajan myös satoikin kaatamalla :D Vaan eipä haitannut meitä. Rata oli tällainen ja jokaisella koirakolla oli kaksi 10 minuutin pätkää treeniaikaa. Paperilla rata tuntui vaikealta ja kovin pyörivältä, mutta olikin oikeasti yllättävän menevä ja koiran kannalta kivasti edettävä! Olin skeptinen muistaisinko rataa ja välillä unohdinkin, mutta eihän se haitannut. Treeniaika oli tosi pitkä, hiki tuli sekä ohjaajalle että koiralle kun molemmat kymppiminuuttiset tehtiin koko ajan ja ihan täysillä. 

Jose kuvasi meidän treenit videolle, kiitos siitä! En sen kummemmin lähde analysoimaan kirjallisesti, mutta tiivistettynä oli tosi kiva valkka ja tykkäsin Sannista kouluttajana hirmuisesti! Oli tosi mukava ja kannustava ja itse treenikin sujui oikein hyvin. Paria vaikeampaa kohtaa hinkattiin ja palkattiin mutta muuten päästiin mukavasti eteenpäin, ekalla vuorolla kepeille ja tokalla sitten ihan loppuun asti. Yllätyin positiivisesti moneen kertaan, että ai me osataan tällaisiakin vaikeita juttuja! Haltin silmät loisti ja sillä oli niin kivaa. Sanni kommentoi meidän yleisvaikutelmaa samaan tapaan kuin muutkin, eli luota koiraan ja anna mennä, se osaa kyllä. Ja kappas vaan, osattiin. Kyllä kannatti lähteä <3

Ilohilleri <3

Viikkoa myöhemmin eli viime lauantaina palattiin myös kisoihin, kun kotikilpailut oli. Mietin viime hetkeen saakka, ilmoitanko - toisaalta ei huvittanut, mutta kun olin kuitenkin menossa talkoisiin, mietin että harmittaisiko jos en sitten olisi ilmoittanut. Jätin myös vähän sen varaan, miten valkassa menee - ja kun meni hyvin, päätin ilmoittaa. Tarjolla oli kaksi agirataa ja ne tuomaroi Timo Teileri, uusi tuttavuus meille. Oli oikein mukava, mutta radat oli ykkösiin aika vaikeita. A-radalla useampi kohta aiheutti päänvaivaa ja sinne ei ollut mitään odotuksia, vaan lähdettiin vaan tekemään parhaamme :D
Kepit oli hillerillä taas vaihteeksi hieman hakusessa, mutta onneksi kuitenkin meni sinne vaikka ehti välissä kysyäkin että niin missä kepit :D Rima taisi pudota omasta töksähtävästä liikkeestä ja siitä meni hetkellisesti pasmat sekaisin, mutta oon ylpeä että uskalsin tehdä A:lle persjätön ja Halti teki sen hienosti! :) Muurille ei ollut mitään mahiksia ehtiä, ja jäähkälenkillä mietinkin että miten sitä ei vain rataantutustumisessa tajunnut, että olisi pitänyt jäädä radan sisäpuolelle ja ohjata muurin jälkeinen hyppy sylkkärillä..? Mutta ehkä näistä aina viisastuu jatkoa varten. Sijoituttiin toiseksi, yhtään nollaa ei tullut makseissa. 

Toka rata tuntui sitten enemmän siltä, että osataan sillä vaadittavat asiat, vaikka pari kohtaa mietityttikin, varsinkin ansaputkelle ohjaavalta pituudelta kääntyminen puomille (mikä tuntui ykkösluokkaan aika kettuilulta..).
Ja osattiinhan me, mutta kun kaikki muut osataan, niin sitten taas tulee kepeiltä virhe... Voihan keppikirous, taas niin lähellä mutta niin kaukana. Muuten olin tosi tyytyväinen rataan, paitsi olin kolmosputkella ja puomilla vähän myöhässä. Pituuden käännös sujui paremmin kuin odotin ja muutenkin kaikki, mutta voi miksi, miksi en taaskaan malttanut kepeillä. Pohdin rataantutustumisessa, rauhoitanko ja lähetän kepeille vai luotanko koiraan ja annan sen mennä ja hakea itsenäisesti. Päädyin luottamaan koska niin se oli Ylöjärvelläkin kesäkuussa osannut ja hakihan Halti nytkin, mutta se vain tuli muurilta niin kovaa vauhtia ettei millään taipunut toiseen väliin. Vakiovitonen suorastaan jo, ja tälläkin sijoituttiin toisiksi. 

Harmitti, mutta tulipahan taas opeteltua pettymyksensietoa. Vatvoin myös koko kisaviikon päässäni valkassa ohimennen mainittua kommenttia, kun Halti pujottelee laukalla pomppien ja sattuneesta syystä se mietitytti myös kisojen jälkeen. Miksi en tajunnut silloin aikoinaan keppejä opettaessa, että olisiko kannattanut opettaa se pujottelemaan kauhomalla, taipuisiko se sitten paremmin...? Tehokasta itsetunnon latistusta siis jälleen, mutta onneksi pettymys ei tällä kertaa onneksi jäänyt niin pitkäksi aikaa päälle kuin kesän kisojen jälkeen. Nyt on oikeastaan päinvastoin - treeni-intoa on ja vajaan kuukauden päästä olis taas tarkoitus kisata. Sitä ennen pitää harjoitella hermojen kylmänä pitämistä myös radalla ennen keppejä - se ei auta että rataantutustumisessa tietää mitä pitää tehdä, jos ei sitten itse radalla sitä tee. Halti osaa, mutta tällä hetkellä isoin korjauksenkohde taitaa olla oman pääni sisällä. Harmi, että siellä olevat jutut on niitä kaikkein vaikeimpia korjata.