Maaliskuulumisia kuvin ja diippiä taekwondojuttua

Maaliskuu on mukavan pitkä kuukausi, mutta kamalan nopeasti se on mennyt tänä vuonna. Aika paljon tekemistä on mahtunut siihen, ja nää viikot on olleet jotenkin tosi ärsyttäviä - joka toinen viikko hirveästi kaikkea kouluhommaa ja -stressiä, joka toinen ei mitään ja sit mun kroppa ja aivot on ihan et wou mitä tää on. Oon myös ollut kahtena viikonloppuna kipeänä, huimat kaksi viikkoa väliä näillä - ja mä en oo ikinä kipeä! Nyt ollaan jo voiton puolella, mutta vois nyt lähteä viimeisetkin nuhanrippeet jo pois. Täytin myös muuten kuun alussa 25 vuotta, aika hurjaa :DD

Kun yrittää ottaa perhekuvia (ja vieläpä itselaukaisimella) lasten kanssa.. Aina löytyy se jota kiukuttaa ja se joka pelleilee :D

Rallan Vos-veikka oli meillä hoidossa 6.-8.3. Se on kyllä niiin erilainen kuin Ralla, niin kiltti ja ihana pieni nallekarhu <3 Ja voi kun niillä on hauskaa yhdessä! Aina hereillä ollessaan painit käynnissä, naskalihampaat vaan napsuu. Ja kun lopulta väsähdettiin, unta vedeltiin monta tuntia. Kahden pennun kanssa oli aika "hilpeää" toikkaroida naperot hihnassa takemetsään ja tuntui, että pissalätäköitä sai olla jatkuvasti siivoamassa, mutta onhan ne hellyttävän söpöjä :D Keskiviikkona mentiin vaan "takapihalle" kaikki, Halti sai hakea frisbeetä ja pennut vaan juoksi ja leikki muuten, ja annoin kameran laulaa. 

Torstaina 8.3 oli taas itsenäiset agitreenit. Tein Haltin kanssa irtoamista viidellä hypyllä jotka oli hevosenkengän muodossa. Oli ihan jees, mutta reagoi voimakkaasti jos huomaamattani laskin käden hyppyjen välillä, ja kääntyi heti katsomaan mua ja jopa tiputti yhden riman. Siis kun kutsun ekalle hypylle, käsi on ylhäällä ja itse asiassa kuulemma pidänkin sitä liian korkealla ylipäätään ohjatessani (koska oon halunnu opetella pois siitä kumartelusta mitä Nemon ja Nitan kaa tein..). Toisaalta, tää on oikeastaan hyväkin koska juuri niinhän sen periaatteessa pitäiskin tehdä: käsi ylhäällä --> irtoa kauas, käsi kropassa --> tule tähän. Haltero alkaa ehkä sittenkin joskus oppia tulemaan käteen kiinni! Ja mehän ollaan nyt Niinan kanssa opeteltukin sitä valssin ponnistuspaikan näyttämistä käsi alas, tietysti sen kuuluu katsoa mitä mun käsi tekee :D Käden pysyessä ylhäällä Haltilla pysyi fokus hyvin eteen, eikä vilkuillut esteiden välillä mua. Lisäks tehtiin keppejä, vähän vaikeeseen vinoon avokulmaan mutta ihan kivasti Halti suoriutui niistä! Muutaman kerran luiskahti tokaan väliin, mutta kun keskityin taas omien jalkaterien suuntaan ja käskytykseen niin sujui.

Seuraavissa treeneissä (15.3) oli taas Niina koutsaamassa, rata oli tällainen^. 2-hypylle tehtiin valssi, muutamaan kertaan piti hinkata mutta lähti sujumaan! Kolmoselle poispäinkäännös, niitä ei ollakaan tehty piiitkään aikaan mutta onnistui hyvin. 7- ja 10-hypyt vaati vähän hiomista mutta lähti meneen kun vaan rytmitti oikein. Kepit Halti aloitti hyvin, mutta jätti kesken?? Niina sit kysyi, että onko tyypillistä ja sanoin että no joo, nyt kun ollaan saatu se aloitusongelma fiksattua (koputan puuta!), niin on musta muuttunut epävarmemmaksi loppuosalla ja jättelee kesken. Kouluttajan neuvo oli, että kannusta reippaasti. Joskus aiemmin taas mulle on sanottu, että ois parempi jos menis yhdellä keppikäskyllä eikä häiritsis koiraa ja kerroinkin tästä. No, Niina kertoi että Keski-Euroopassa ohjaajat vasta kannustaakin koiriaan taputtamalla ja huutamalla hurjasti, ja kokeiltiin hillitöntä tsemppiä keppien ajaksi. Haltin silmät loisti ja pujotteli hienolla draivilla oikein loppuun asti!
Loppurataa tehtiin muutamakin toisto, olin ihan myöhässä 15:n, 16:n ja 17:n valsseilla ja Niina joutu kunnolla huutamaan että katso mihin oot menossa ja "tee jo" :D 19:lle taas vastakäännös ja päästiin kuin päästiinkin koko rata loppuun asti, jee! Yleisenä kommenttina, että rohkeampaa ohjaamista vaan. Mulla tulee kuulemma vähän sellaista odottelua joissain kohdissa ja sitten tuleekin kiire kun pitäis olla jo jossain muualla (ihan kuin olisin kuullut tämän ennenkin..). Pitäis kuulemma pitää ittensä koko radan ajan "kiireisenä", ettei tyhjäkäyntejä pääse syntymään ja uskaltaa tehdä ohjaukset reippaasti ajoissa, Halti kyllä tulee niihin eikä sujahda esim. esteen ohi vaikka sitä pelkäänkin :'D Taas se kääntyi kuulemma mielettömän hienosti, kun vaan valssit oli ajoissa. Tosi kivat ja hyödylliset treenit taas!

Ei oltu tokotreeneissä 11.3., koska olin perjantaista saakka koko viikonlopun flunssassa, ja päivät meni vain sängyssä maaten. No, saipa ainakin luettua tenttiin ja käsiteltyä kuvia.. Koirat kesti hienosti vähäisemmän aktivoinnin, Joona toki niitä onneksi käytti lenkillä/ulkona. Viikkoa myöhemmin (18.3.) kuitenkin päästiin taas tokoilemaan, silloin Halti teki pitkästä aikaa ruutua ja paikkaistumista rivissä. Hienosti sujui! Rallan kanssa tehtiin samaa kuin aiemminkin, leikkimistä ja vauhtiluoksetuloja hetsaten.
Kuun alkupuolella Ralla oppi menemään portaat myös alaspäin, ja hyppäämään sohvalle vauhditta. Ois menny samoilla vietereillä vielä selkänojankin yli ruokapöydälle, jos en ois sattumalta istunut siinä sohvalla ja ottanut kiinni :D Se myös pääsee nykyään meidän sänkyynkin ihan itse, ja onkin ollut siellä varsin paljon! Halti raasu, ei enää mitään turvapaikkaa jonne pentu ei pääsisi. Mutta toisaalta, Haltin jää on tainnut lopultakin murtua ja nykyään ne leikkivät hammaspainia melkein joka aamu ja se on niiiiin suloista katseltavaa <3 Pitäis ladata videoita nettiinkin niin sais tännekin näytille :D

Samikset <3

Loppuosa tekstistä on sitä diippiä kertomusta järkevästä jostain-muusta-kuin-koiriin-liittyvästä harrastuksestani taekwon-dosta, joten jos olet suuntautunut ehdottomasti vain koira-aiheiseen tekstiin, ei tarvitse lukea pidemmälle. Jos taas tiedät edes jotain, millaisia haasteita mulla on ollut tämänkin harrastukseni, kisajännitykseni, itsetuntoni ja henkisen asennoitumiseni kanssa, voi olla piristävää lukea tämä hehkutus koska pakko mun on nyt hehkuttaa!
Siispä, jotta ei elämässä olisi liian tyhjää ja koska kaiken pitää kasautua, mulla oli ohjelmassa kolmas taekwon-don vyökokeeni tiistaina 13.3. Ihan hirveä viikko, kaksi esseetä, tenttiinlukua, talkoilua, kisat, lääkäri, ylipäätään stressiä, ja sitten vielä se. No, ihan kiva juttuhan se siis oli ja tervetullut, kun edellinen vyökoe oli toukokuussa. Paljon mieluummin mä luin taekwon-don historiaa kuin vesien happamoitumista :D Mullahan oli treeneistä pitkä tauko opeharkan takia, koko vuoden ekat puolitoista kuukautta jäi pois. Muutaman kerran tein liikesarjoja lukion salissa koulupäivien jälkeen, mutta aika tiiviillä tahdilla Joensuun paluun jälkeen piti paukuttaa tekniikoita ja kahden askeleen ottelua päähän. 

Koe meni ihan jees, paljon paremmin kuin olisin odottanut! Odotukset ei olleet korkealla, koska kyseinen päivä oli aika rankka, ja kun en ollut hirveästi ehtinyt esim. teorioita lukea. Sen kyllä huomasi, en muistanut paljon mitään koreaksi xD Vaan kaikesta huolimatta sain kuin sainkin korotettua tasoani yhdellä gup-arvolla, se on nyt 5 eli ylempi vihreä ja saan laittaa vyöhön sinisen raidan. Mulle oli kuitenkin ihan sama, vaikken ois saanutkaan, koska tässä vyökokeessa ylitin itseni niin monella osa-alueella! Muutama tekniikka meni väärin ja teoriassa kaikki lukemani valui päästä ulos, mutta itsepuolustukset oli ihan jees ja muistin kaikki liikesarjat ihan oikein. Viimeisenä osa-alueena oli murskaus, jota tuli nyt ekaa kertaa ikinä kokeessa. Ne oli puulautoihin, joita oltiin treenattu ekan kerran edellisellä viikolla. Sivupotkulla murskauksessa ei oo mulla mitään ongelmaa, mutta kiertopotkulla en saanut millään menemään ja käsitekniikoilla ei mitään toivoa. Maanantain kenraaliharjoituksessa sitten kuitenkin sain sen kiertopotkullakin rikki! Kuulemma vyökokeessa olisi luultavasti yksi käsi- ja jalkatekniikka, mutta sivupotkulla ei ois mitään hätää. Silti vähän pelotti etukäteen, että mitä jos se ei onnistuiskaan ja kun nyrkillä murskatessa oikeasti sattuu, kun en sitä osaaaa.

Murskauslautoja voi hyödyntää myös pennun kropanhallintatreeneissä!

No, meiksi pyydettiin tekemään murskaukset meistä ensimmäisenä ja ekana pyydettiin kiertopotku hartian korkeuteen. Se oli kyllä kaikille sellainen wtf-hetki, ja melkein teki mieli kysyä epäuskoisena, että eh oikeasti, enkö vois ees keski- tai alakorkeuteen, mihin sen juuri edellisenä päivänä olin ekaa kertaa ikinä saanut onnistumaan. Mutta en kysynyt. Tein vaan mitä käskettiin, mittasin, ja yllätin sekä treenikaverit että opettajan. Ehkä sitten olin silloin maanantaina keksinyt tekniikan jujun, mutta mä vaan potkaisin sen kiertopotkun, hartiani korkeudelle, ja murskasin sen laudan kerrasta. Freaking awesome!!
Toisena pyydettiin takapotku. Se on ylipäätään opeteltu tekniikkana vasta tänä lukuvuonna, enkä todellakaan oo koskaan ees yrittänyt murskata sillä. Mutta taas, tein mitä käskettiin. Eka yritys ei mennyt, jäi liian pintaan ja tuli väärästä kohti. Kysyttiin tahdonko yrittää uudestaan, tahdoin ja mittasin uudestaan. Oon hiton ylpeä itsestäni, että keksin miksi se potku ei mennyt laudasta läpi ja mitä mun pitäisi tehdä jotta se menisi läpi. Tein niin ja ha, murskasin toisenkin laudan! Aukesi kyllä ehkä vähän takasivupotkuksi mutta lauta rikki yhtä kaikki, nirhaisi verinaarmun jalkapöytään mutta en oo kyllä mistään haavasta varmaan ikinä ollut niin ylpeä :D
Lopulta sertifikaattien jako. Osa kavereista sai kaksi arvoa ylemmän eli sinisen vyön ja vyökokeen pitäjä pahoitteli, että olisi todella halunnut antaa sen kaikille muttei voi, mutta ettei kannata pettyä. Mun oli sitten naulakoilla lähtiessä pakko kertoa, etten todellakaan voisi olla missään määrin pettynyt - olin saanut tuona samaisena päivänä kuulla lääkärissä vähän järkyttäviä juttuja, ja kun tosiaan sain ne laudat rikki, niin ei ois ollut pienintäkään syytä olla pettynyt. Mä en ensinnäkään olisi lajin aloittaessani puolitoista vuotta sitten uskonut, että koskaan pääsen näin pitkälle, tai ainakaan näin pian - mun ensimmäisestä vyökokeestani on kuitenkin vain 13 kuukautta.

Silloin ensimmäisessä vyökokeessa mua jännitti aivan valtavasti, suoritinkin sen ihan yksin ja myöhemmin kuin muut, kun en Botswanan-reissun takia ehtinyt valmistautua ensimmäiseen. Siitä jäi mieleen sen samaisen vyökokeen pitäjän kommentti, että katse ylöspäin - mun epävarma katse harhaili paljon maassa silloin. Mun mieleen jäi ne sanat - tää on kamppailulaji, pitää olla sellaisella asenteella, että "mä oon soturi". Sitä asennetta sitten kuulemma jo olikin tokassa vyökokeessa viime keväänä, ja nytkin sain kuulla että tekeminen ja asenne oli mennyt tosi paljon eteenpäin varsinkin siitä ekasta. Huimaa. Hienoa. Tää oli jotenkin tosi kiva vyökoe muutenkin, en jännittänyt läheskään niin pahasti kuin edellisissä. Ja se lauta. Otin sen mukaan (niin kuin kaikki muutkin murskaamani), ja mä luulen että jatkossa, jos ikinä musta tuntuu siltä etten pysty, niin ajattelen tuota puulautaa. Puulautaa, joka meni ensiyrittämällä rikki olkapään korkeuteen isketyllä kiertopotkulla, jota en koskaan aiemmin ollut tehnyt. Koska juuri sillä hetkellä mä uskoin että pystyn, ja mä pystyin. Koska mä oon soturi.

Saatiin me sitten ihan onnistunutkin kuva :D <3

(Pakko muuten lisätä, että tää teksti on kirjoitettu jo joskus viikko-pari takaperin, eikä mulla oo viime päivinä ollut yhtään soturiolo. Mutta ehkäpä juuri siksi oli hyvä, että päätin istahtaa päivittämään blogia - koska muistin ja jotta muistan, taas vaikeammilla hetkillä.)