Joulun kanssas jaan

Näiden ehkä maailman söpöimpien korttikuvien myötä toivotamme blogin lukijoille ihanaa ja rauhallista joulua! 

 Meidän piti alunperin viettää tänä vuonna joulua anoppilassa, mutta positiiviset työllisyysyllätykset muuttivat suunnitelmia. Ensimmäistä kertaa minun perheellä ei ole tänä vuonna yhteistä joulunviettoa, joten jäin omaan kotiin Joonan kanssa ja vietämme ensimmäistä joulua yhdessä. Kaksi ihmistä ja kaksi lassieta. Rauhallinen, omannäköinen, meidänlainen joulu. Ja täällä se on ainakin varmasti valkea! Pakkasta jo kolmatta päivää peräkkäin -15 astetta ja pehmeitä hiutaleita leijailee taivaalta. Parasta. 

Perjantaina sain puserrettua gradujuttuja eteenpäin vielä sen verran, että saatoin hyvillä mielin jäädä lomalle. Muutaman päivän ajan saa vain rauhoittua ja olla, enkä aio ajatella koko gradua kuin vasta uudenvuodenaaton jälkeen. Välipäivinä lähdetään käymään Keski-Suomen ja Pirkanmaan suuntaan läheisiä tapaamaan, ja lomalla on onneksi myös lopultakin aikaa editoida videoita, käsitellä kuvia ja kirjoitella taas blogia eteenpäin! Mutta nyt, joulurauhaa <3

Vanhanajan postikortti?

Ne kertoo ei musta mitään tuu, unelmani täyteen panee joku muu

Vuosi lähenee loppuaan ja kiire meinaa tulla saattaa blogi ajan tasalle, mutta koulukiireiden helpottaessa joulun lähestyessä oon ehtinyt taas raapustella. Tähän postaukseen koostin syksyn kuulumiset rakkauslajistamme agilitystä. Meidän valmennusryhmän treenit alkoi pyöriä jälleen syyskuun loppupuolella (valmentaja joka toinen viikko paikalla). Jos kevät valkkaryhmässä oli viimeisiä kesää edeltäviä treenejä lukuun ottamatta uskomattoman positiivinen yllätys, tämä syksy taas oli ihan päinvastainen. Heti ensimmäisistä syyskuun treeneistä lähtien tuntui lähes järjestään siltä, että taannuin johonkon kahden vuoden taakse - radat oli vaikeita, olin myöhässä melkein aina ja mulla oli kamala kiire, vaikka tämän vuoden alussa oltiin jo löydetty aika kiva yhteinen sävel radalla ja olin oppinut turhasta kiirehtimisestä pois. En ole myöskään käynyt vapaavuoroilla tekemässä juurikaan agilityä, koska alkusyksystä panostin enemmän tokoon. Ja totta puhuen, sekä itselläni että Haltilla on ollut tokotreeneissä paljon mukavampi, iloisempi, parempi fiilis kuin agilityssä. Hämmentävää, mutta ei liene ihme että tätä vasten ollaan tehty paljon mieluummin tokoa kun vapareille ollaan lähdetty. Agivapareille palattiin vasta marraskuussa kun halliimme saatiin uusi, hieno, edellistä pitävämpi ja ennen kaikkea turvallisempi matto.

 























Syksyn mittaan ollaan päästy kisaamaan paljon. Syyskuun 22. päivä juostiin kotikisoissa kaksi rataa, tuomarina oli mukava Laura Mättö. Elokuun kisojen harmituksen jälkeen jännitti yllättävän vähän siihen nähden mitä olisin voinut odottaa. Olin vähän pessimistisesti liikkeellä, mutta toisaalta ei tuntunut oikein miltään - ajattelin kisoissa enimmäkseen Raisaa, joka vasta vuosi sitten nousi samoissa kisoissa kakkosiin ja oli nyt poissa. Halti oli hyvässä mielentilassa, kävelytin sitä paljon ulkona ja patosin sitä tottiksen viresanalla ennen omaa vuoroa. Agilityssä se saa haukkua radalla, mutta en tykkää että ennen rataa meluaa. Treeneissä Halti käyttäytyy niin kuin haluan, ääni aukeaa vasta lähtöpaikalla, mutta kisatilanteessa ei aina onnistu. Siksi välillä meinaan hermostua kun sen vire kiehuu yli huutamisena, mutta nyt sain hanskattua sekä oman että koiran pään hyvin. Turha mun on olla Haltille vihainen, se on vain niin innoissaan ja iloinen että purkautuu mölyämisenä. Mulla oli jostain syystä myös huono olo, joten jouduin välillä käskemään Haltin maahan, mutta siinä se makoili kiltisti ja patosi lelulle.

Radat meni ihan hyvin, ei sinänsä mitään yllätyksiä. Ekalla osattiin kepit kerrasta, mutta turasin itse vitosen kiellolla, kun Halti ei lukinnutkaan hyppyä sivusuunnassa irroten vaan kiepahti jaloissani ympäri. Videolta näki syyksi selkeästi oman ohjausmokan, käsi laski liian aikaisin kun luotin että kyllähän se nyt sen hyppää.. Luulin myös, ettei ottanut A:n ylösmenoa, siinä on ollut nyt jostain syystä vähän ongelmia toisinaan, mutta ei sillä sit näköjään muuta ollutkaan. Voitettiin luokkakin, josta yllä oleva kuva.
Toka rata meni myös ihan hyvin vaikka puomin jälkeen meinas tulla kiire. Yritin putken jälkeisellä valssilla ottaa koiraa haltuun, ja Halti sujahtikin ihan oikein sisään! Mutta sitten sille kuitenkin iski epävarmuus ja tuli kesken ulos. Turattiin lopulta kiellon kautta hylkykin, kun Halti lähti etsimään sitä hyppyä joka oli ekalla radalla ollut hukassa :D Loppurataan olin ohjauksellisesti tyytyväinen, se oli varsin sujuva.
Seuraavat kisat oli lokakuussa Jyväskylässä, kun oltiin anoppilassa Jämsässä syyslomalla. Tarjolla oli peräti kolme agilityrataa jotka oli Anders Virtasen käsialaa, ja pakko sanoa että vaikeita olivat. Sieltä ei ole videoita kun olin yksin liikkeellä, mutta eipä niistä hirveästi näytettävää oliskaan kun radat oli aika katastrofaalisia :D Pyrin olemaan samalla positiivisella, hyvällä fiiliksellä kuin viime kisoissakin, mutta Halti oli ihan eri mieltä! Ekalla radalla tehtiin jäätävä sähläyshylky, ensin kepeiltä pari kieltoa (ihan helppo suora lähestyminen keinulta, mutta ei vaan kyennyt), sitten kolmas jostain mitä en muista ja kaiken lisäksi loikkasi kolmanneksi viimeisenä olleen puomin alasmenon puolivälistä alas :o Olisin luonnollisesti uusinut koska eihän tuollainen käy, mutta Halti paineli jo hyppäämään renkaan ennen kuin kääntyi katsomaan että mihinkäs jäin, ja totesin sitten että ok, eiköhän juosta ulos.
Olin lievästi sanottuna hämmentynyt tällaisesta perseilystä kun edellisissä kisoissa oli niin kiltti koira mukana, ja ekan radan jälkeen mentiin harjoitusesteille tekemään vähän paremmat keinu ja kepit. Sieltäkään ei selvitty virheettömästi/minua kuunnellen, mikä oli sinänsä hyvä koska ainakin pääsin sitten muistuttamaan että siellä radalla oikeasti tehdään mitä sanon/ohjaan eikä painella menemään ihan miten sattuu. 

Toka rata menikin jo huomattavasti paremmin, tehtiin jopa tulos (15 vp)! Kepit mokattiin taas, muita virheitä en muista. Kolmas agirata oli taas hylky mutta oikein hyvä sellainen! Tehtiin hyvää settiä pitkä pätkä, hylky tuli siitä kun puomin jälkeen olisi pitänyt kääntyä 90 astetta, mutta olin niin myöhässä että Halti lukitsi suoraan edessä olleen ansahypyn. Mutta tällä radalla tehtiin kepit kerrasta oikein ja kannustin niin että Jat-tila kaikui, hieno hilleri! Vaan olenpa kyllä edelleen hämmentynyt, kuinka erilainen voi koira olla peräkkäisissä kisoissa? Minä ihan todella jo luulin tietäväni, millainen mun pitää olla sen kanssa kisapaikalla mutta ilmeisesti en tiennytkään, kun kerran pitää vieläkin sanoa että prkl kuuntele. 

Kisakuume oli tämän sirkusesityksen jälkeen kova, ja marraskuussa olikin poikkeuksellisen positiivinen tahti kisaamiselle. Päästiin nimittäin peräti kolmena peräkkäisenä viikonloppuna kisoihin, ja odotin sitä innolla, kun kesällä olin huomannut, että Haltille sopii tiiviimpi kisatahti. Ensimmäisenä oli vuorossa Tampereen kisat 11.11. Olin ilmoittanut Rallan Jyväskylän näyttelyyn lauantaille, ja saman reissun yhteydessä pääsi sopivasti seuraavana päivänä Tampereelle. Siellä oli tarjolla kaksi agirataa jotka tuomaroi Riikka Kankainen. Pakko mainita, että tykkäsin näistä radoista hirveästi, oikeasti ykkösluokan tasoisia ja mukavan meneviä kumpikin :) Videoita ei valitettavasti tuoltakaan ole, katsoin ne kyllä Tamskin livestreamista jälkeenpäin mutta en viitsinyt pyytää teettämään itselleni. 
Kun nyt Haltin kisamielentilasta kirjoittelin enemmänkin, niin näissä kisoissa se oli aluksi vielä oudompi kuin Jyväskylässä - jotenkin tosi tulisilla hiilillä, ja itse olin taas vähäisten yöunien jäljiltä vähän jäässä, en saanut koiraa työmoodiin niin hyvin kuin halusin. 

Palkintopossu

Radalla Halti kuitenkin kuunteli hyvin ja oli itse asiassa oikein kiltti, ei ollut mitään merkkiä omapäisistä valinnoista. Eka rata oli musta ihan kauhea :D Ehdin kyllä ihan hyvin ja uskalsin lähetellä koiraa putkiin ja juosta rennosti menemään, mutta olin ihan varma ettei Halti ottanut A:n ylösmenoa tai puomin kontaktia ja että tehtiin kielto, kun meinasi mennä yhden hypyn väärälle puolelle. Kepit olivat toiseksi viimeinen este ja niille mentiin keinulta, Halti aloitti hyvin mutta tuli toisesta välistä pois haukkumaan mulle.
Hämmästykseni olikin suuri, kun tuloslistan mukaan meille oli merkattu vain yksi virhe siitä kepeiltä, ja peräti sijoituttiin toisiksi! Nauratti, mutta pakko oli uskoa että kyllä se ne kontaktit otti eikä tuomari antanut hypyltä kieltoa. Keksin myös sitten, mistä keppivirhe tuli: oon nyt tän vuoden kannustanut Haltia koko pujottelun ajan kuten valmentajamme Niina on neuvonut, mutta vasta nyt hoksasin, että sillä on väliä, miten: radalla Haltin lähtiessä tekemään, huudahdin "vau jes mene vaan", mistä jes sattuu olemaan sen kehu/vapautussana. Onko siis ihme että tuli kesken pois? Kallis muistutus itselle, että kannusta mieluummin "kepikepikepi":llä.

Miks sen pitää olla tollanen Sepe Susi :DD

Ratojen välissä käytiin taas harjoitusesteillä muistuttelemassa keppejä ja puomia, ja Haltin vire tasaantui/laski kivasti. Tokalla agiradalla osattiinkin kepit kerrasta, mutta turailtiin 15 vp muualta. Puomin alasmenolta (itsepä en ole sitä kunnolla opettanut), A:n ylösmenolta, ja etenin koiran ollessa mutkaputkessa myös liian pitkälle, niin että tuli yhden hypyn ohi. Kivaa tekemistä kuitenkin sielläkin. 

Seuraavana lauantaina (17.11.) lähdettiin Kuopioon Josen ja Darwin-nahkan kanssa. Näiden kisojen yhteydessä järjestettiin myös Sagin mittaustilaisuus, joten lopultakin saatiin pojille kymmenen euron arvoinen todistus siitä, että isoja makseja ovat. Näissä karkeloissa oli tuomarina jälleen Anders Virtanen, jonka kaksi agirataa olivat mukavampia kuin Jyväskylässä. Virpille kiitos kuvaamisesta! 
En oo enää hetkeen harrastanut tuollaista, että virheen jälkeen lopetan ohjaamisen, mutta taisin mainita että jonkinlaista taantumista on ollut havaittavissa :D Voi Halti-raasu, olen pahoillani! Ihan hauskaa juoksemista kuitenkin. Tokalla radalla onneks skarppasin!
Veeran ja Virpin selostus best :D Puomi oli pienestä kiinni, mutta edelleen ei voi syyttää kuin omaa opettamattomuutta sen suhteen, joten en jäänyt sitä murehtimaan (mutta kyllä me se nyt opetellaan kunnolla talven aikana). Keskityin vain saamaan onnistuneet kepit, ja kas, nehän tehtiin! Sitten kävikin sellaista, mitä ei ole ikinä ennen koko seitsenvuotisen agilityssä kilpailemiseni aikana: minä unohdin radan! Olin harjoitellut valssin keppien jälkeen, mutta mä olin niiden hienoudesta niin riemuissani, että viskasin Haltin onnellisena lähimpään putkensuuhun :D Tajusin sen kyllä heti seuraavalla hypyllä mutta ajattelin että ihan sama, kun kuitenkin oli se kontaktivirhekin jo alla. Ohjasin loppuradan huolellisesti loppuun juuri siten kuin olin suunnitellutkin. 

<3

 En oo kovin usein Haltin kanssa kokenut agilityradalla sitä flow:n tunnetta, mikä Nitan kanssa oli läsnä niin usein, ja useammin se on ollut myös jopa lainakoira Raisan kanssa. Mutta tällä radalla Haltin kanssa todellakin oli flow, ja jäi mielettömän hyvä fiilis kisoista, varsinkin kun samalla viikolla käymäni vapaavuoron keppitreenit meni aivan päin helvettiä. Onneksi seuraavana päivänä oli myös ohjatut treenit, jotka meni aika kivasti, joten niiden jälkeen oli parempi mieli lähteä kisoihin. 

Hu-Pun kisoista viikkoa myöhemmin olikin ohjelmassa vuoden viimeiset kotikisat, ja ensimmäiset uudella matolla. Tuomarina oli Hannele Lummeranta, jonka ratoja kuvaa parhaiten ehkä sana erikoinen - ne oli vaikeita ykkösluokkaan, mutta eri tavalla kuin yleensä jos ykkösten radat on vaikeita. Oikeastaan ne oli sellaisia ysäriratoja, mitä tehtiin Jämsässä ryhmätreeneissä agilityurani alkuaikoina. Ehkä siksi sain oman menoni aika sujuvaksi, vaikka rataantutustumisessa jotkut kohdat aiheuttivatkin päänvaivaa. 
A-rata meni hienosti, oon tyytyväinen ohjausratkaisuihin ja siihen, miten hienosti Halti malttoi puomilla. En tiedä, miksi se ei kyennyt tekemään keppejä, kun kulma oli helppo ja haki taas oikein, mutta sellaista tämä meidän kisaaminen on. Oon ylpeä siitä, kuinka hyvin ehdin tekemään kaikki ohjaukset mitä suunnittelinkin (varsinkin tokavikan hypyn persjättö!), ja entinen (ja ensi vuoden alusta jälleen nykyinen :D) kouluttajamme Veera kehui radan jälkeen, että kaikki näytti hyvin vaivattomalta, ei mitään kiireen tuntua. Jes hyvä minä!
B-radalla mulle tuli jonkinlainen jännitys kepeillä, mutta en mielestäni ainakaan omalla ohjauksellani aiheuttanut virhettä - todennäköisesti ne johtuu nyt vain Haltin epävarmuudesta, kun raukka on niin monta kertaa epäonnistunut. Vaikka se hakee oikein, se ei ilmeisesti pysty luottamaan siihen, että tekee oikein, ja sitten pakka hajoaa. Mitä lie, mutta jälleen oli ohjauksellisesti tosi sujuva rata mihin olin tyytyväinen! Tokavika rima putosi siksi, kun loppu"suora"n linja oli noin mutkainen, vaati koirilta aika isoa kropanhallintaa tehdä tokavika hyppy kunnolla kun seuraava hyppy näkyi jo, mutta olisi pitänyt malttaa laskeutua eri linjaan tokavikalta ennen viimeiselle kokoamista. Kyllähän se vähän taas riipaisi, kun nolla oli jälleen niin pienestä kiinni, mutta kisa kisalta vain vähemmän. Osaan nähdä ratojen onnistumiset ja hyvät asiat, ja oli superkiva kisapäivä kavereiden kanssa ja loppupäivä talkoillen, ja itse asiassa myös näillä radoilla, peräti molemmilla, oli flow. Hieno Halti <3 

Tätä julkaistessani voin jo sanoa, että ollaan jääty treeneistä joulutauolle. Joulukuussa oli vielä ohjattuja treenejä, valkkaryhmässä meni paremmin kuin alkusyksystä mikä oli mukavaa. Kaksi viikkoa sitten käytiin valkassakin, mutta siitä ja mainitsemisen arvoisista treeneistä kirjoittelen erikseen myöhemmin, kunhan saan vähän lisää videoita koneelle asti. Meinasin myös käydä välipäivinä yhdet kisat vielä, mutta joulusuunnitelmat muuttui siten, etten olekaan pitkää lomaa hyvien kisamatkayhteyksien päässä. Totesin siis, että ehkä ihan hyvä jättää nyt ne pari rataa väliin ja käyttää sekin aika perheen ja sukulaisten tapaamiseen.

Ensi vuodesta on vähän jännä fiilis - jossain vaiheessa syksyllä mietin, että pitäisikö ottaa ensi vuonna vain harrastuslisenssi. Jos vain treenaisi asiat kuntoon eikä kävisi kisoissa lainkaan, mutta kun toisaalta kepit treeneissä onnistuu, niin ei sitä kisavireongelmaa oikein voi ratkaista muuten kuin käymällä kisoissa. Ja malttaisinko kuitenkaan olla kisaamatta kun oman seuran skaboissa on kuitenkin aina talkoilemassakin, ja ajattelin lähteä rotumestiksiin alaosaston joukkueeseenkin. Alan ehkä vain pikkuhiljaa hyväksyä ajatuksen, että me ei koskaan nousta edes sinne kakkosluokkaan. Ja jos meidän pakka ei kerran pysy kisatilanteessa kasassa, niin ei kai se olisi edes ansaittua nousta. En halua heittää marttyyrikorttia tai maalalla piruja senille, ja lähtökohtaisesti toki haluan ajatella optimistisesti, mutta tämän vuoden jälkeen se on vaan hyvin, hyvin vaikeaa. 

Välillä tekis mieli luovuttaa, mutta joka viikko kuitenkin menen hallille, näen kuinka Haltin silmät loistaa sen päästessä radalle. Ja totean että ei se olisi reilua että luovutan, kun me molemmat kuitenkin tätä juttua rakastetaan. Ja itse asiassa saatiin pitkästä aikaa uusi vinkki kepeille (voin kertoa että kuulen nykyään aika harvoin mitään semmoista, mitä en olisi aiemmin kuullut tai yrittänyt); katsotaan saadaanko sen avulla yhtään Haltin (ja minun?) itseluottamusta kasvatettua.

Paljon onnea rakas Ralla!

Viime viikonloppuna meillä juhlittiin! Kuopuskoira Ralla nimittäin vietti ensimmäistä syntymäpäiväänsä 8.12. Ihan uskomatonta että minun pikkuinen tyttö on jo yhden vuoden vanha! :o Vuosi sitten joulukuun kahdeksannen päivän aamuna menin tarkistamaan fb:stä, joko olisi pitkään odotettuja uutisia, kuten kasvattaja oli edellisiltana ennustellut. Ja olihan siellä, kuva kasasta suloisia trikkivauvoja joista yksi muuttaisi meille <3 Tammikuun lopulla hain kolmikiloisen pumpulipallon Kanta-Hämeen peltojen keskeltä, ja siitä asti elämämme on ollut melkoista rallattelua. 

Kävi niin kuin laulussa, josta koirani nimen väänsin - ei se paljoa tuumaa suuremmaksi kasvanut :D Varsinkin tällä hetkellä, kun se on pudottanut kaiken karvansa kesän juoksujen jäljiltä, se näyttää entistäkin pienemmältä. Vuoden vanha Ralla painaa 14,5 kiloa ja sillä on korkeutta ehkä juuri ja juuri 50-51 senttimetriä (collienartun alaraja rotumääritelmän mukaan on 51 cm). Sillä on onnettoman pienet pikkukoiran käpälät ja sen masu tuoksuu puolukalta. Mutta vanhempien perusteella oli odotettavissakin vähän pienempiä kavereita, eikä se haittaa mitään kun asennetta on isommankin koiran edestä!

Ralla on pieni mutta villi. Se on söpö ja herttainen, mutta sen sydämessä asuu tuli. Välillä se tuli vähän räjähtää, mutta ei niin pahasti että kokisin sen olevan niin sanotusti ongelma meidän elämässä. Ralla juoksee tuulen nopeudella ja kääntyy melkein kolikon päällä. Se etenee matalalla kiitolaukallaan hetkessä puolikkaan Penttilänmäkeä eikä vaikuta edes kotiin tultuaan väsyneeltä. Ralla on aina iloinen, lähes aina liikkeessä. Osaa kuitenkin rauhoittua nukkumaan sisällä, kun mitään ei tapahdu. Ulkoilun jälkeen se hyppää mun viereen sohvalle ja käpertyy ihan pikkuruiselle kerälle, päästää pitkän tyytyväisen ynähdyksen ja sulkee silmänsä. Öisin se nukkuu poikittain puolen parisängyn levyisesti, rellottaen selällään. Jos sillä on minulle jotain kerrottavaa, se ei tyydy vain tulemaan luokseni vaan nousee takajaloilleen vasten, yltääkseen paremmin. Katsoo kiinteästi silmiin ja kertoo, että nyt on asiaa! Se muistuttaa joiltakin piirteiltään hämmentävän paljon minun ensimmäistä mustaa tyttöä, maailman viisainta koiraa Nitaa. Se viihtyy lähellä ihmistä, haluaa olla vieressä sängyssä, rakastaa juoksemista täysillä aina kun vain tilaisuus on. Se jopa halaa - nostaa etujalat mun olkapäille ja heiluttaa häntäänsä hurjasti. Ralla tuli elämääni hyvin synkkänä aikana ja on ollut tämän vuoden aikana äärettömän tärkeä ja tarpeellinen piristysruiske, virallisen nimensä mukaisesti.

Ralla on pieni koira, mutta sillä on suuri sydän. Noin pieneksi koiraksi sillä on uskomattoman suuria voimia. Kun itken, se huolestuu ja tulee ihan lähelle, syliin istumaan. Katsoo vakavana silmiin tummilla silmillään, nuolaisee poskea, pysyy vierelläni niin kauan kunnes nousen ja sanon että kaikki hyvin, selviän tästäkin. Kun makaan sairaana lattialla ja kivut on niin kovat, ettei meinaa jaksaa nousta ylös ja kävellä sänkyyn, Ralla tuo narupallon käteeni ja laiskan vetoleikin avulla onkin helpompi nousta ylös. Vaikka Ralla on kovin pentumainen ja leikkisä, vaikka sen elämä vaikuttaa olevan yhtä leikkiä ja vitsiä, siinä asuu kuitenkin aivan hirmuisen suuri viisaus jo nyt. Kun jokin asia on vakava, tuo pieni koira toimii tosissaan.

 

 Vuoden ikään mennessä Ralla on kokenut aika paljon. Se on käynyt treenihalleilla ja -kentillä, maastotreeneissä, ollut hoidossa eri paikoissa, kyläillyt ystävien luona. Matkustanut autolla, junalla ja bussilla, ollut kisapaikoilla turistina Haltin mukana, leikkimässä, treenaamassa, odottamassa häkissä. Ralla on osallistunut pk-leirille, mätsäreihin, paimennustaipumuskokeeseen, koiranäyttelyyn. Se on oppinut kaikenlaista, vaikka musta tuntuu edelleen etten ole kouluttanut sitä tarpeeksi. Ennen pennun kotiutumista mulla oli suuret suunnitelmat treeneistä, mutta elämä ei aina mene suunnitelmien mukaan. Nyt tiedän jo, että se on vain mun sairaus, joka väittää etten ole tehnyt tarpeeksi Rallan eteen. Olen minä, se osaa ihan riittävästi ikäisekseen ja on tehnyt vaikka mitä. En ehkä oo treenannut niin paljon kuin olisin voinut, mutta tässä elämäntilanteessa ja hetkessä on pelattava näillä korteilla, mitä on. Ja minullakin on koko ajan enemmän jaksamista. Sitä edesauttaa hurjasti se, että kotona asuu pieni päivänpaiste.

Ralla on ihan mahtava pikkutyyppi enkä malta odottaa, mitä siitä vielä tulee kun vain maltan rakentaa sitä rauhassa oikeaan suuntaan. Se on edelleen unelmapentu unelmayhdistelmästä, tykkään siitä niin kovin paljon. Toivon, että siitä kasvaa vielä hieno ja viisas aikuinen skotlanninpaimenkoira.

 

 Miten joku noin pieni voikin viedä niin ison palan sydämestä <3

I run, I crouch, I creep - no man has wit to fold the sheep

Graduhommista pitää välillä vaihtaa vapaalle, joten vapaapäivän kunniaksi kirjoitellaanpas taas vähän syksyn tekemisiä luonnosta tänne ajan tasalle. Eipähän tarvi tehdä mitään vuoden viimeisen päivän koostepostausta kun kaiken voi ripotella joulukuussa tälleen hiljalleen :D (Otsikko liittyy aiheeseen ja on väännetty Patrik R. Chalmersin runosta The Collie, kirjasta The Dog of Every Day, 1933).
Koirailun superviikonloppu oli syyskuussa, 22.-23.9. kun ensin kisasin lauantaina Haltin kanssa oman seuran agilitykisoissa kaksi agirataa ja sunnuntaina pakkasin Rallan ja sen Vos-veljen autoon ja osallistuttiin paimennustaipumuskokeeseen Vehmersalmella. Agikisoista kirjoittelen myöhemmin koosteen kun ollaan niitä käyty tänä syksynä aika monet, mutta nyt tosiaan jotain ihan uutta! Oli aika hauskaa olla aivan vierailla vesillä. 

Kehtaan sanoa rotuni tuntevani ja haluan jatkuvasti oppia uutta/kasvattaa tietämystäni, mutta paimennusharrastus on mulle aika tuntematon tuttavuus; jonkin verran tiedän sitä harrastavien kaverien ja tuttujen kautta. Joskus teininä olin enemmänkin kiinnostunut tulevan collien kanssa kokeilemaan lammashommia ja romantisoin sitä aika paljon, mutta sittemmin olen oppinut asioita; oikeastaan nyt aikuisiällä sinä aikana kun olen collien omistanut, en oo ollut erityisen kiinnostunut koiraani lampaille viemään. Itä-Suomessa ensinnäkin mahdollisuudet paimennukseen ovat varsin vähäiset ja hankalien kulkuyhteyksien päässä, ja laji on tunnetusti koiraharrastusten kalleimmasta päästä. Muut lajit on myös yksinkertaisesti innostaneet enemmän, ja jos paimennuksessa aikoisi kisata, treenikertoja pitäisi saada alle niin paljon että kävisi ainakin tällä paikkakunnalla asuessa todella kalliiksi :D Jotkut satunnaiset yksittäiskerrat taas eivät edistymisen kannalta ole kauhean hyödyllisiä, enkä ihan huvikseen viitsisi sellaista harrastaa.

Tämä taipparihomma tulikin sikäli aika puskista - kun alaosastomme nimissä kyseiset taipparit syksyllä järjestettiin, alettiin joskus kesällä Vos-veljen omistajan Sarin kanssa puhua aluksi ihan läpällä, että pitäisikö ilmoittaa pennut mukaan. Itse testihän on ihan läppä, sen pääsee hyväksytysti läpi jos koira ei tyyliin pelkää lampaita tai hyökkää niiden kimppuun. En siis hirveästi arvosta sitä tuloksena itsessään, mutta ajateltiin että paras arvo tulisikin siitä, että veisimme pennut ensi kertaa lammastarhaan ja näkisimme, mitä ne tekevät, ja siinä sivussa tulisi myös merkintä KoiraNettiin että jotain on tehty jee. Ja kun halvemmalla ilmohinnalla pääsi, päätettiin ilmoittaa sisarukset ihan alaosaston tulojenkin vuoksi.

Tähän väliin on kuitenkin pakko mainita, että ainakin omissani on kyllä selkeä ero kiinnostuksessa lampaisiin - sekä Halti että Ralla ennen taipparia ovat nähneet vain verkkoaidan takaa kesälampaita erään lenkkireittimme varrella. Halti suhtautui ensikohtaamisella viime vuoden kesällä lampaisiin epäluuloisesti, tulee kyllä aidan viereen katsomaan mutta alkaa sitten piipata, kun luulee että tässä on nyt joku asia/suoritus/kumma juttu eikä tiedä että mitä tapahtuu ja ää piip piip. Nykyisin se tosin mieluummin haistelee tai jatkaa matkaa kuin sanoen että ihan tyhmä juttu Iipu, mennään jo.
Ralla sen sijaan on alusta lähtien ollut erittäin kiinnostunut lampaista - se työntää päätään aidanraosta, heiluttaa häntää niin kovasti ettei meinaa pysyä pöksyissään ja haistelee ja lipsuttaa jos vain tilaisuus tulee (eli jos joku Kuhasalon superkilteistä lampaista on vain tarpeeksi lähellä aitaa). Vosin kanssa leikkiessään ne myös vaanivat toisiaan matalina tuijottaen kuin mitkäkin sakaalit, mitä esim. Halti ei ole koskaan tehnyt. Sikälikin jännittävää! Molempien sukutauluissahan itse asiassa on paimennukseen käytettyjä koiria, norjalaisen Echuca-kennelin lammastilalta. Tosin Haltilla ne on lähemmässä polvessa että en tiedä kuinka vahvasti näiden vaikutus oikeasti näkyy :DD

No, se taustoituksesta ja tuumasta toimeen! Ilmoitettiin pennut taippariin, ja kävi sitten vielä niin että minä vein molemmat, kun Sari joutui töihin juuri koepäivänä. Vein Haltin lauantai-iltana hoitoon, otin tilalle Vosin, heräsin sunnuntaiaamuna laittoman aikaisin ja lähdin ajamaan kohti Vehmersalmea pennut peräkontissa. Oli lähellä, että matka olisi loppunut ennen aikojaan, kun Outokummun tienoilla aivan auton edessä hirvilehmä ja kaksosvasat ylittivät tien. Onneksi vauhti oli alhainen ja huomasin ne ajoissa ja emo oli viisas, selvästi opetti vasojaan tienylitykseen. Ralla ja Vos eivät edes huomanneet hirviä, mutta itse sain ihan riittävästi sydämentykytyksiä loppupäivälle. Perille kuitenkin päästiin ihan riittävän ajoissa, ja taipumuskoe pääsi alkamaan. Ilmoittautuessani kysyttiin, onko koirat olleet ennen lampailla ja kehuttiin kun eivät olleet, koska silloin myös ne taipumukset(") tulevat aidoimmin esiin, kun viedään ensikertalainen testiin. 

Arvoin aurinkokuuketuille numerot 4 ja 6, osallistujia oli 17 ja ne oli jaettu kolmeen ryhmään, eli pääsivät sopivasti alkupäässä geimeihin mutta olivat eri ryhmissä eivätkä onneksi peräkkäin. Taipumuskoe alkoi ryhmäosiolla, jossa otettiin kerrallaan 5-6 koiraa riviin laitumelle ja niiden sosiaalisuus katsottiin. Tuomari käveli yksitellen tervehtimään koiria joiden piti olla nätisti löysässä hihnassa ohjaajan luona eikä nameja saanut käyttää. Ralla käyttäytyi todella hienosti vaikka jotkut koirat haukkuivat, se istui vieressäni napittaen kauniisti silmiini ja tuomarin tullessa tervehtimään yritti tietysti kiivetä syliin.. Joillekin koirille tuomari testasi myös paineistamista, eli tuijotti hetken silmiin koiran seistessä, mutta Ralla ja Vos olivat niin pieniä että sanoi, ettei niin nuoria paineisteta. 

Tarkkana! Kohta mennään..

Riviosion jälkeen kukin ohjaaja ja koira lähtivät yksitellen vuorollaan kävelemään kauemmas kohti lampaita. Rivi oli siis isomman laitumen reunalla, ja varsinainen koetarha oli pienempi pyöröaitaus kauempana laitumella. Koira päästettiin irti ja lähdettiin kävelemään kohti laitumen takareunaa, niin että lampaat ja pyöröaitaus jäivät oikealle puolelle. Ralla juoksenteli iloisena sopivalla etäisyydellä minusta, kun käveltiin melkein laitumen takareunaan asti. Jos koira huomasi lampaat, se sai mennä niitä katsomaan pyöröaitauksen luo. Rallahan huomasi, ja pinkoi lujaa aidalle moikkaamaan. Aluksi se heilutti häntää hurjasti malliin "jee te olette samanlaisia ystäviä kuin Kuhasalossa", mutta kun koko kahdeksanpäinen katras tuli aidan taakse Rallaa katsomaan, sen hymy vähän hyytyi :D Haistoi yhden turpaa verkon läpi pikaisesti ja juoksi luokseni, käveltiin yhdessä takaisin koirariviä kohti ja kutsuttuani luo, kytkin tuomarin käskystä. 

Sitten yksilöosio, joka kesti jokaisella koiralla vähän erimittaisen ajan. Ennen tarhaan menoa tuomari selitti, että lampaiden tungeksiminen portilla saattaa jännittää varsinkin nuorta koiraa liikaa, minkä vuoksi hän meni itse edeltä toppuuttelemaan niitä ja me Rallan kanssa pujahdettiin välistä sekaan. Kerroin, etten oo koskaan ollut samalla puolella aitaa lampaiden kanssa ja sain ohjeeksi vain tehdä kuten tuomari sanoo, ja kehua koiraa hurjasti. Sielläpä me sitten pyörittiin jonkin aikaa, mistä enemmän kertoo video! Hurjasti kiitoksia Riikalle kuvaamisesta.
Kuten sanottu, itse en tajua lajista tai villapalloista mitään, mutta Rallalla sen sijaan tuntui olevan joku aavistus, itse asiassa aika hyväkin sellainen! Varsinkin kun nopeutettuna katsoin tuon, niin kyllähän se selkeästi jonkinlaista kuviota siellä tekee - hienosti pikkutyyppi pysytteli lauman takana ja voi tuota iloa, kun se hoksasi että hei nämähän liikkuu kun vähän ajan niitä takaa! :D Tuomari kertoi, että tuo leikkiinkutsuliike on "esivaihe" lampaan haastamiselle - näin nuorella koiralla leikkihaasteen asento on ainoa keino/työkalu haastaa lampaita, ja vaikka se tulee vasta leikin kautta, se kuitenkin osoittaa että pennulla on ylipäätään pokkaa siihen. Olin myös hämmästynyt/positiivisesti yllättynyt, kuinka hyvin Ralla vastasi paimensauvan paineeseen - heti kun tuomari iski sillä maahan, Ralla väisti toiselle puolelle. Vaikka ymmärrän toki, että se on koiralle hirmuisen luonnollista, niin oli se silti siistiä nähdä :D 

Ihan hauska kokemus siis ja mikä tärkeintä, pentu sai tästä erittäin positiivisen ensikosketuksen samalla puolella aitaa, kun nämä lampaat olivat niin kilttejä ja rauhallisia. Tarhassa pyörimisen jälkeen tuomari täytti arvostelulomakkeen ja kommentoi myös suullisesti. Ralla sai kehuja iloisuudestaan ja oli kuulemma oikein lupaava! Mutta en mä silti nyt mitään isompaa kipinää saanut vaikka sellaistakin kyselivät :D Lähinnä ajattelen, että jos joskus tulee vaikka joku alaosaston tutustumispäivä tms. niin hyvin voidaan mennä Rallan kanssa kokeilemaan.

Pian pääsinkin sitten toisen kerran lampaiden sekaan pyörimään kun oli Vosin vuoro. Sanoin jo mennessä tuomarille että tää ei sitten ole mun oma, ja se kuulemma näkyikin sen suorituksessa :D Mutta kuten sanottu, tämän pääsee läpi varsin helposti, joten kepeästi hyväksytty oli Posikin. Ihan jees erilainen päivä ja taas uudenlainen kokemus elämän reppuun. Reippaat pennut! <3

Kuvapostaus: loppukesän retkiä

Nyt kun marraskuu on kaikista kamalimmillaan ja ulkona on aamusta iltaan märkää ja harmaata, eikä valosta ole tietoakaan, lienee juuri sopiva ajankohta muistella elokuun aurinkoisia reissuja.  

Elokuussa piipahdimme Päijänteen mökillä kahdesti: heti kuun alussa yhden yön verran (matkalla hakemaan uutta autoa), ja muutaman päivän päästä siitä vielä pari yötä. Ekana päivänä oli vielä ihanat helteet, mutta toisella kertaa oli jo kovin syksyinen sää eikä reissu ihan täyttänyt odotuksia :D Kivoja kuvia kuitenkin tuli.

Ralla, pikkuinen Sunshine After Rain. Se ja siskonsa saivat nimiinsä päivänpaisteet mumminsa, Airi Aurinkoisen mukaan. Vain kaksi päivää näiden kuvien ottamisesta sain lukea suru-uutisen, joka alkoi sanoilla niin lähti kaunis päivänsäde. Hyvää matkaa ihana Airi-mummi <3 

Syy ja seuraus. Kesä 2001 ja 2018.

Ehkä parhaimpia kuvia tähän asti näistä kahdesta <3

Ja tässä sitten sellainen, joka tiivistää täydellisesti koirieni persoonallisuudet ja niiden erot.

Joona tuli lomille elokuun keskivaiheilla, ja meidän oli tarkoitus lähteä Lappiin vaeltamaan. Reissua on odotettu ja suunniteltu jo vaikka kuinka pitkään, mutta aina elämä ei kuitenkaan mene suunnitelmien mukaan; Joona oli melkein koko lomansa kipeänä ja kun parani, oli lomaa niin vähän jäljellä, ettei voitukaan lähteä. Harmitti hirveästi, mutta ei voinut mitään - jospa ensi kesänä olisi parempi onni.

Onneksi meitä lähellä on kuitenkin Koli, ja Joonan parannuttua päätimme tehdä päiväretken sinne. Siten Rallakin pääsi mukaan ensimmäiselle päiväretkelleen, kun pitkälle vaellukselle ei sitä vielä oltaisi otettu.

Oli oikein kaunis ja aurinkoinen päivä, ja kiertelimme kaikessa rauhassa lähimpiä huippuja, Ukko-, Akka- ja Paha-Kolia. Mäkränaholle saakka emme tällä kertaa menneetkään, kun parhaimmat kuvauskohteet löytyvät juurikin lähempää. Oli kiva päivä ja maisemat ovat aina yhtä upeat, mutta vähän turhan tuttu jo mulle. Lisäksi Koli on niin suosittu, että nytkin tuli tosi paljon vastaantulijoita ja huipuilla oli suorastaan ruuhkaa. Mutta tulipa hyvä kokemus Rallalle ja kuvat onnistuivat :)

Elokuun lopulla päästiin sitten ihan uuteen kohteeseen. Annin kanssa ollaan puhuttu jo koko tämän vuoden ajan, että pitäisi mennä kiertämään Kalliojärven kierros. Se on 3,5 kilometrin mittainen rengasreitti reilun puolen tunnin matkan päässä Joensuusta, ja kiertää Kalliojärvi-nimisen (:DD) rotkojärven ympäri. Anni on sen kävellyt aiemminkin, mutta minulle paikka oli ihan uusi. 

Veikka ja sisko, Posi ja Lalla.

Torstaina 30.8. päästiin lopulta toteuttamaan retkemme, ja omien koirien lisäksi meillä oli mukana myös Sarin pojat. Nuoriso-osastolla oli hirmuisesti virtaa jo heti parkkikselta lähtiessä, ja kun kyseessä ei ole mikään kansallispuisto, olivat koirat koko lenkin ajan irti. Onneksi emme kohdanneet ketään vastaantulijaakaan, vaan saatiin kävellä rauhassa koko lenkki. 

Ohitimme laavun heti alkuvaiheessa ja jätimme polttopuut sinne odottamaan, kunnes olimme kiertäneet järven ja palasimme evästelemään nuotiotulille. Kierros oli oikein kiva, ja noinkin lyhyellä matkalla maisemat vaihtelivat paljon.

 

Tosi hyvin koulutettuja koiria xD

Järven ylle kohoavilta jyrkiltä kallioilta polku jatkui niin kosteaan kuusikkolouhikkoon kuin kallioiseen mäntymetsään ja suopursuja täynnään olevaan pitkospuurämeeseen. Tosi kiva reitti, jonka varrella koirat saivat hyvin energiansa purettua! Vaikka niillä kallio-osioilla kyllä hirvitti sen verran, ettei annettu pentujen riehua ihan päättömästi :D 

Pennut pysyi yhteiskuvassa kun laitettiin kaikki siirtolohkareen päälle!

Kierroksen päätteeksi virittelimme tulet laavupaikalle ja syötiin retkieväät. Se raukeuden tunne, kun pitkän päivän jälkeen koirat rauhoittuvat nukkumaan ja vaatteet tuoksuvat savulle <3