I can go the distance

Joskus elokuussa Sari laittoi collieporukan tokoryhmään ilmoituksen, että lokakuun puolivälin kieppeillä Pärnävaaralla olisi tokokoe. Tsemppasi ihmisiä ja houkutteli, että nyt isolla porukalla kisaamaan, tuttu paikka monelle ja hyvässä lykyssä tuttu paikkisryhmä. Mun ensireaktio oli että hui olkoon, ei ikinä. Meillä on seuraaminen ihan kesken ja paikallaolo vaatii hirmuisesti työstöä, en halua, en uskalla vielä. Enkä tosiaan tahtoisi, että koko treeniryhmä on paikalla katsomassa, sitten jännittää ja ahdistaa ja apua äää. Sitten palattuamme lomalta Joensuuhun toki juteltiin kokeesta Sarin ja muidenkin treenikavereiden kanssa. Sanoin, että ehkä syksyllä oltaisiinkin valmiita kisaamaan tokokokeessa, mutta tuskin vielä noin pian, kahdessa kuukaudessa. Sanoin, että sen verran kilpailuhenkeä multakin löytyy, että tahdon koiralla olevan edes mahdollisuus ykköstulokseen, siis että se osaa liikkeet. Ei me vielä osata, olisi epäreilua viedä kokeeseen koira joka ei vielä osaa jotain mitä siellä pitää. 

Kului muutama viikko ja tokotreenit alkoivat kesän tökkimisen jälkeen sujua hyvin. Oikeastaan ihan tosi hyvin. Paikkis olikin yhtäkkiä tosi varma liike. Seuraaminen onnistui. Prosessoin Pärnän tokokoetta mielessäni, mietin ja suunnittelin. Pikkuhiljaa se alkoikin houkutella eikä tuntunut mahdottomalta. Mun ajatustoiminta näköjään jostain syystä vaatii sen: ulkopuolisesta paineesta/kehotuksesta lähtö ei kertakaikkiaan onnistu, mutta kun saan itse miettiä ja prosessoida koetta mielessäni, ikään kuin keksiä itse sen idean (:D), että mehän voitaisiinkin lähteä starttaamaan tokokisat, niin sitten ajatus ei tunnukaan niin mahdottomalta. Ja olinhan mä käynyt ties kuinka monissa agilitykisoissakin treeniporukalla, eikä siellä tutut katsojat jännittäneet. Mutta agility on niin erilaista kuin toko. Se on rentoa, iloista ja suorituksen onnistuminen on tosi pienestä kiinni. Vaan ehkei ne tutut yleisössä loppujen lopuksi niin paha asia olisikaan.

Treenit sujui edelleen hyvin, Haltin kanssa oli kiva tehdä tokoa. Syyskuun puolivälin tienoilla, ilmoittautumisen auetessa, meillä meni tosi hyvin. Niinpä eräiden onnistuneiden ja hyvän fiiliksen treenien jälkeen olin niin hyvällä tuulella, että pistin kokeeseen sähköpostia ja ilmoitin meidät. En kertonut kuin muutamalle ihmiselle etukäteen, jostain syystä mulle on jäänyt jo Nemon ja Nitan kisa-ajoilta joku sellainen ihmeellinen käsitys, että jos huutelet etukäteen meneväsi johonkin, niin se menee varmasti pieleen. On helpompaa kertoa vasta jälkeenpäin että hei, me käytiin kisoissa! Tästä syystä mulla ei ole enää vuosiin ollut mitään tulevia tapahtumia -kalentereita blogissa, ei oikeastaan sitten vuodatuksen aikojen. Jotta sori treenikamut, mä en voi tälle mitään :D 
Treenailut jatkuivat, ja huomasin "hauskan" muutoksen: kun lähdin lähikentälle treenaamaan mielessä "me ollaan muuten menossa kokeeseen", fiilis ja treenit oli aika erilaisia verrattuina ennen ilmoittautumista tehtyjä hauskanpito- ja hyvän mielen treenejä. Sinänsä aika luonnollista, mutta jokseenkin ärsyttävää :D Mutta vaikea sitä asennetta oli muuttaakaan, kun tietysti se koe pyöri mielessä ja väkisinkin heijastui alitajunnasta omaan toimintaan. Ja toisaalta totesin, että luultavasti sitten kokeessa on joka tapauksessa aika haastavaa yrittää olla yhtä luonnollisen iloinen ja hauskanpitofiiliksellä, kun koetilanne on kuitenkin koetilanne. 

Lokakuun koittaessa alkoikin sitten palaset hajoilla - siis en tajua, miten tämä laji voi olla tällainen! Koira oppii jonkin liikkeen, se osaa sen. Sitä vahvistetaan, se tekee hienosti ja osaa. Sitten vain jossain vaiheessa, jossakin treenissä, se osattu liike unohtuukin ihan täysin eikä koiralla ole aavistustakaan, että mikä oli? Sitten sitä hinkataan ja korjataan ja hyvässä lykyssä fiksaantuu ennen koetta tai sitten ei. Ei agilityssä vaan käy niin, että koira yhtäkkiä toteais että hei ei, mikä putki, never heard. Toko on ihan typerää. Meillä siis hajosi kaukot, mutta saatiin ne kuntoon. Hetkellisesti se hyppykin niiden yksien mörkökriiseilyjen aikana, mutta se unohtui Haltilta kyllä heti seuraavalla hypyn treenauskerralla. Vaan kaikesta huolimatta sitten kokeen lähestyessä kävi niin, että totesin Haltilla olevan alokasluokan liikkeet hallussa. Paikkis sujui, seuraaminenkin, ja muut pikkujutut. Palkattomuutta ei oltu hirveästi harjoiteltu, mutta jostain syystä se ei mua juuri stressannut. Silloin koetta edeltävänä maanantaina Jämsässä ollessa käytiin tosiaan tekemässä meidän ensimmäinen palkaton kisamainen treeni, ja sehän sujui hyvin kuten viimeksi kerroin. Jäi tosi hyvät fiilikset ja aattelin että jes, onneksi ilmoitin kokeeseen. 

Tiistai-iltana sitten tein kotona ennen iltaruokaa kapulan pidon, kun se siitä kisamaisesta treenistä jäi pois. No sehän hajosi. Mä en oikeastaan edes tiedä mitä siinä tapahtui, mutta lopputuloksena näyttäessäni Haltille kapulaa, se käänsi kuononsa pois, hyi en tuohon koske. Keskiviikkonakaan ei sujunut, mielessä rupesi välähtelemään että perun koko jutun mutta Sari kielsi (:D) ja sitten totesin että ihan sama, annan kapulan olla kokonaan. Jos yksi liike menee nollille niin sillä nyt ei olisi mitään väliä, kun muut kuitenkin suunnilleen sujuisivat. No, torstaina Sari mietti että olisikohan ihan kauheata jos näyttäisin, millaista se kapulan pito nyt on, ja minähän näytin. Hetsaamalla ja leikkimällä omaa pienemmällä kapulalla saatiin pito korjautumaan, ja Haltille jäi ainakin myönteinen muistikuva kapulasta. Tämä selvä. 
Suunnilleen viikkoa ennen koetta tuli myös aikataulut. Agilityn lähtölistoihin tottuneena olin ihan järkyttynyt tiedosta, että oman suoritusvuoron saisi tietää vasta koepaikalla! Siis apua, ihan kamalaa. Mitä jos me oltaisiin ekoina, ihan hirveetä. Joskus alkuviikosta näin unta, että saatiin 140 pistettä. Perjantaina oli vielä collieporukan tokotreenit mistä jo viimeksi kerroinkin, ne meni paikkiksen piippailua lukuunottamatta hyvin. Lauantaina en tehnyt Haltin kanssa mitään.  

Ne jotka mut tuntee Nemon ja Nitan "ajoilta" tietää, että olen (ollut) ihan kamala kisajännittäjä. Koiraharrastusta aloittaessa näyttelyt jännitti, se meni kokemuksen myötä ohi. Agilitykisat jännitti hirveästi, mutta sekin jäi loppujen lopuksi pois kun omaksuin oikean asenteen ja mielentilan, enkä viimeisimpiä kisoja juuri jännittänytkään. Tokokisoista mulla on vain yhden verran kokemusta, ne kyllä jännitti ja loppujen lopuksi oli ihan kamala kokemus. Mietin kyllä jo joskus ennen kuin Halti oli syntynytkään, että millaista olisi sitten, kun sen oman collien kanssa menisin ekaa kertaa kisaamaan. Ajattelin, että en varmaan jännittäisi koska ei tarvitsisi pelätä, karkaako koira kehästä. Ja olisin luonut siihen niin hyvän suhteen, että voitaisiin vain lallatella menemään iloisella asenteella, ja menisin ylipäätään kokeeseen vasta sitten, kun koira olisi niin valmis/varma että ei tarvitsisi tulostakaan jännittää. Hahaha, ja katinkontit! Kyllä muuten jännitti. Ihan saamaristi. Se alkoi nousta koetta edeltävällä viikolla, varmaan kun aikikset tuli. Silloin alkusyksystä jännitin yleisöä/tuttuja katsojia, sitten varmaan sitäkin, tulisiko ykköstulos. Viimeiset päivät ennen koetta en juuri jännittänyt enää yleisöä, ja tulosta en ajatellutkaan enää. Viimein jännitin vain itse suoritusta, ihan tarkkaan en tiedä mitä siinä kun tosiaan ainakaan sitä kehästä karkaamista ei Haltin kanssa tarvitse pelätä :D Lopulta yritin vain psyykata itselleni sellaisen asenteen, että maksettu treeni ja teen siitä Haltille mahdollisimman hauskan kokemuksen. Se on vaan yksi tokokoe. 

Lauantaina mieleen alkoi nousta flashbackeja siitä edellisestä tokokokeesta. Muistin tuomarin sanat "Ootko sä täysi-ikäinen, saanko tarjota sulle konjakkia? Näytät siltä, että pyörryt." Muistin mun ensimmäiset "kisat" ikinä, Mäntän mölliagilityn 26.4.2010 Nitan kanssa. Jännitin sitä etukäteen niin paljon, että radan loputtua maaliin päästyäni purskahdin itkuun ja silmät kyynelissä kävelin radalta pois, treenikaverien tullessa vastaan halaamaan. Se rata siis meni tosi hyvin, mutta jännitys vaan purkautui itkuna.
Sunnuntaiaamu. Heräsin, käytin Haltin pihalla. Pakotin itseni syömään yhden leivän aamupalaksi ja tein toisen mukaan evääksi. Oli paha olo, mahaan sattui. Sari tuli hakemaan Bennyn kanssa, muita ei meidän collieporukasta sitten kokeeseen lähtenytkään. Katsomaankin tuli vain pari, mutta sepä ei mua enää jännittänyt. Sen sijaan mua jännitti aamulla jostain syystä paikkamakuu hirveästi. Mitä jos Halti lähtisi häiriköimään muita koiria (mitä ei ole kyllä ikinä milloinkaan elämässään tehnyt) ja saataisiin se kolmen kuukauden kisakielto? Ilmoittauduttiin, täytin kisakirjan. Oli iso helpotus, kun sain tietää olevani suoritusvuorossa viides, eli toiseksi viimeinen. Ihanaa, ei tarvitsisi mennä heti paikkiksen jälkeen tekemään ja ehtisin katsoa muiden suorituksia ennen. Ja ehtisin viritellä Haltin patukalla ennen kehään menoa. 
Kello läheni kymmentä, mua oksetti. Tuomari Tommi Varis tuli paikalle ja pian aloitettiin tuomarin puhuttelulla. Oon ollut kattomassa Tommin koetta Raisan kisatessa, tiesin sen olevan kiva ja rento tuomari, mikä vähän helpotti oloa. Alokasluokassa oli tosiaan kuusi koiraa, oltiin kaikki ringissä tuomarin kertoessa yleisiä juttuja ja mentiin vuorollaan luoksepäästävyyteen. Halti oli tosi levoton. Se piipitti koko ajan, ei millään hiljentynyt vaikka kuinka komensin. Mietin että ei luoja, en mä voi mennä tän kanssa tonne, ei tästä tule mitään. Koe alkoi. Paikkamakuussa oli kaksi ryhmää ja ekan mennessä suoraan tekemään sitä, lähdin hakemaan Haltia autosta. Tehtiin perusasentoa, kontaktia, syötin sille viimeiset namit taskusta, näytin että niitä on mulla. Halti piippaili, ulkona valmistautui myös meidän paikkisryhmän muut, vehnis- ja kultsunarttu (mietin että toivottavasti Halti ei luule kultsua Pepiksi ja lähde leikkimään..). Sanoin sille että hiljaa, keskity. Aika meni aivan liian pian, vehniksen omistaja sanoi mulle jo tosi äkkiä että nyt on meidän vuoro. Käveltiin halliin.
Oksetti ja vähän huimasi, oli oikeastaan itkuinen olo. Halti vinkui eteen ja taakse narttujen luo, kun mentiin jonossa kehään. Kävi yhä kierroksilla paikkisriviin mennessä, mutta oli vähän enemmän jo havahtunut minuun. Mentiin liikkurin näyttämälle paikalle ja otin perusasennon. Yhtäkkiä Halti hiljeni ja tapitti mua, ai täällä pääsee sittenkin oikeasti tekemään jotain. Liike alkoi, eikä Halti mennyt toisen koirakon käskyllä maahan. Liikkuri tuli antamaan meille luvan, Halti jäi katsomaan sitä eikä mennyt ekalla maahan joten toinen käsky, sillä meni. Jätettiin koirat. Paikka, enkä enää katsonut taakseni. Käveltiin matkan päähän, seisoin ja tuijotin Haltia kulmat kurtussa. Ylävartalo tärisi, hampaat löi loukkua, oksetti ja huimasi. Tuijotin koiraa silmiin ja hoin mielessäni "Pysy. Pysy. Pysy." Halti hieman vinkui, kun oli sen siellä perjantain collietreeneissä keksinyt. Vilkaisi pari kertaa molemmin puolin makaavia narttuja, mutta muuten katsoi mua. Onneksi minuutti meni tosi nopeasti, pian päästiin palaamaan koirien luo. Halti ei noussut muiden käskyillä, vaan hienosti vasta omalla. Liikkuri sanoi kiitos, ja kehuin koiraa. 
Saatiin 7, tuomari kommentoi että hyvä paikallamakuu kun sinne maahan ensin päästiin, pientä lauleskelua joten siitä pistevähennys. 
Poistuin kehästä huojentuneena, pahin oli ohi. Huh. Ei saatu kisakieltoa. Ihan ok paikkis. Vein koiran autoon ja menin katsomaan muiden suorituksia. Uusi alokasluokka on kyllä kiva, eikä se kestä kuin viitisen minuuttia. Oma olo helpotti vähän, mutta kun hain Haltin autosta, jännitys alkoi taas nousta. Leikitin sitä patukalla, tehtiin perusasentoa, pari askelta seuraamista. Mennään tekeen tottista. Annoin Haltin kiskoa patukkaa ja halliin astuessa vippasin sen selkäni takaa Sarille ja käveltiin kehän sisäänmenolle. Tuomari ja liikkuri sääti hyppyestettä, tuli melko pitkä perusasennossa odottelu. Halti istui hiljaa, piti katsekontaktia ja kehuin sitä hiljaa. Tottista. Otin hihnan irti ja laitoin treeniliivin takataskuun, Halti vilkaisi taskua, siellä on varmaan patukka. Sitten meidät pyydettiin kehään ja käveltiin seuraamisen aloituspaikalle, enkä enää miettinyt mitään. Tai oikeastaan yksi ajatus oli: nyt me mennään ja tehdään mitä liikkuri sanoo. Näytetään mitä osataan.

Seuraaminen: Kiva kaavio, sisälsi vain yhden kutakin käännöstä. Meni hyvin. Halti oli varsinkin nopeudenvaihdoksissa skarppina, käännökset oli huonot yksinkertaisesti siksi koska en oo ehtinyt niitä vielä kunnolla opettaa. Saatiin 8, tuomarin kommentti: pääsääntöisesti todella nättiä seuraamista, kaunista yhteistyötä.

Liikkeestä maahanmeno: Yleensä Haltilla tosi varma liike, nyt jostain syystä ei, vaan jouduin antamaan kaksoiskäskyn. Hienosti kuitenkin nousi vasta käskystä, arvosana 7.

Luoksetulo: Jättöpaikalle mennessä Halti katseli, että hei, tuolla seinän vieressä on agilityesteitä! Ne minä tiedän. Pysyi kuitenkin mukana ja jäi kiltisti. Täydellinen luoksetulo, tuli aivan täysiä laukalla ja tosi hieno eteen pysähdys. Hieman vino perusasento, mistä arvosana 9. Tuomarin kommentti: todella hieno luoksetulo, näyttävä pysähdys mutta ei ehkä liukkaammalla alustalla ihan onnistu :D

Kapulan pito: Meillä oli nyt tosiaan kapulana se Sarin pikkukapula, jolla pito korjattiin torstaina. En ollut ajatellutkaan, että tähänkin liikkeeseen voisi antaa jonkun käskyn siihen, kun siirryn sivulta koiran eteen :D Sanoin liikkurille että jaaa, mikähän se meillä olisi, enkä edes muista mitä loppujen lopuksi sanoin Haltille. En itse sitä vielä kehässä tajunnut, mutta jäin epähuomiossa aika kauas koirasta. Niinpä Halti joutui kurottamaan saadakseen kapulan, jolloin se pompahti eteenpäin seisaalleen. Katseli silmiin, että ei me tätä kyllä näin olla tehty, mutta pidetään nyt sitten. Luulin, että olisi ollut nolla, mutta kun Halti kerran piti kapulaa, vaikka sitten seisaallaan, niin saatiin 8! En muista mitä tuomari sanoi.

Kaukokäskyt: Halti meni hyvin maahan, mutta jättäessäni sen alkoi haistella vieressään jotain. En tiedä oliko siinä oikeasti nyt joku haju vai mikä, mutta kun ehdin kahden metrin päähän ja liikkuri nosti kyltin, Halti oli edelleen nokka maassa eikä katsonutkaan mua. Annoin kaksoiskäskyn mutta haisteli edelleen, joten se oli siinä. Viereen palatessani sentään nousi heti istumaan, siinä vaiheessa heräsi "ai katos, säkin olit mukana!". Tuomari nauroi että "Vooi, nyt teki nenä tepposet!" :D Siitä siis 0.

Estehyppy: Kai siinä maassa sitten oikeasti oli joku "ällö" haju, kun Halti ei millään voinut istua perusasentoon. Pyöri mun ympärillä ja mourusi, ei kyennyt. Vaihdoin paikkaa, ei vaikutusta. Lopulta totesin että joo, eiköhän me nyt tehdä tää tästä vinosta perusasennosta ja niin tehtiin. Halti tietysti jäi vinoon, mutta hienosti hyppäsi ja tuli suoraan eteen ja vielä siitä perusasentoon. Tuomarin kommentti: "Saatiinhan se hyppykin sieltä lopulta, hyvin tuli eteen." Saatiin 9.

Kokonaisvaikutus: Otin Haltin kiinni ja kuuntelin tuomarin palautteen. "Jos ihan rehellisiä ollaan, niin minä mietin tuossa alussa että tarvitsen varmaan kehässä kuulosuojaimet, kun se siinä ringissä niin vikisi. Mutta kun se ääntely ei tule itse liikkeisiin vaan jää vain niiden väliin, niin se on tosi hyvä. Joudun kuitenkin sen takia vähentämään pisteitä. Yleisesti ottaen kaunista yhdessä tekemistä ja sujuvaa yhteistyötä, hyvä koeuran aloitus." 7 siis, sen liikkeiden välisen äänenkäytön takia. Avustaja toi kapulan takaisin, Halti luuli että se on varmaan nyt sen palkka. Käveltiin ulos kehästä, Halti pomppi kapulaan että anna se. 
Käveltiin ovelle, laitoin kapulan taskuun piiloon ja Sari näytti Haltille matkalla, että täällä se patukka on. Halti iski kiinni siihen ja juostiin ulos leikkimään. Heittelin patukkaa sille ja kiskottiin. Itku tuli, odotetusti. Annoin jännityksen purkautua, kyynelten valua poskille, Halti repi patukkaa onnellisena. Halasin sitä ja painoin pään sen turkkiin. Sitten mentiin autolle ja juotiin molemmat vettä. 
Pian oli jo tuomarin loppupalautteen aika. Tommi kommentoi, että "Erittäin mukava alokasluokka tänään, mikä näkyi tuloksissakin. Ei tullut kuin ykkös- ja kakkostuloksia, nähtiin hyviä suorituksia ja kaunista koirankäsittelyä ja yhteistyötä." Pian sain mennä hakemaan meidän kisakirjan, ja uneni taisi ollakin enneuni - saatiin nimittäin 141 pistettä! Eli kakkostulos siis, voi miten hienoa :) Kokeen jälkeen käveltiin Sarin ja poikien kanssa alas järvenrantaan ja annettiin Haltin ja Bennyn juosta. Ne saikin hirmuiset hepulit, juoksivat ja painivat ja kävivät järvessä kahlaamassa, niillä oli niin hauskaa! Loppukin jännitys purkautui, olo helpotti. Haltin touhut ja iloinen ilme sai taas hymyilemään.

Minä uskalsin. Oon niin ylpeä itsestäni, että uskalsin lähteä. Vaikka etukäteen ajattelin, että suhtautuisin kisaamiseen Haltin kanssa jotenkin eri lailla kuin Nemon ja Nitan, niin oli se sittenkin yllättävän iso kynnys. Taisin tajutakin sen vasta kokeessa, kun se jännitys oli niin paha. Mutta me tehtiin hyvä suoritus, kehässä oli oikeastaan ihan kivaa. Ei se tosiaan ollutkaan niin iso juttu. Yksi tokokoe. Ja onneksi tämä meidän ensimmäinen oli näin kiva kokemus! Nemon kanssa käyty tokokoe silloin kaksi ja puoli vuotta sitten oli ihan järkyttävän hirveä kokemus, niin nyt oli tosi kiva että tästä jäi tosi hyvä fiilis. Oli kiva, kun tuomari oli niin rento ja naureskeli kehässä, tosi hyvä kokemus. Ja olin oikeasti iloisesti yllättynyt, kun se sanoi että meidän seuraaminen ja yhteistyö muutenkin näyttää kivalta ja toimivalta. Siis wau, se oikeasti näyttää hyvältä! Minun ja ensimmäisen itse pennusta asti kouluttamani koiran, niin hienoa kuulla <3 Luulen tai ainakin toivon, että seuraavaan kokeeseen on jo helpompi mennä. Nemon ja Nitan agilitykisa-ajoilta opin, että mulle paras tahti ja parhaita tuloksia tuottaa tiivis kisaaminen, koska pitemmillä tauoilla kynnys lähteä ja jännitys alkaa nousta turhan suureksi. 
Niin ja oli huippua huomata, että mehän pystytään tähän! Halti todellakin oli valmis kokeeseen, sillä oli täydet mahdollisuudet ykköstulokseen. Nekin mokat mitä tuolla sattui, oli suurimmaksi osaksi vain meidän molempien omaa kokemattomuutta. Kuten tuomarikin alkupuheessa sanoi, joitakin asioita voi harjoitella vain kokeessa. Jostain syystä se liikkeestä maahanmeno nyt vaati kaksoiskäskyn ja haistelun vuoksi kaukot nollaantui, mutta ei se tarkoita että Halti ei osaisi niitä, ne vain vaatii lisää treeniä. Palkattomuus ei ollut mikään ongelma, liikkeiden väliseen sosiaaliseen palkkaan pitää keksiä nyt jotain parempaa mutta sen ehtii kyllä. Halti on kuitenkin vasta puolitoista vuotta vanha. Me ehditään kerätä niitä ykköstuloksia vielä monta vuotta, tokon alokasluokka on niin kivakin joten ei haittaa senkään puolesta. Ei niillä tuloksilla oikeasti mikään kiire ole, etenkin kun ottaa huomioon että mulle/mun koirille ne ei ole ikinä tulleet siten, että lähtisin kisoihin tavoittelemaan sitä. Parhaimmat tulokset on tulleet kun oon nöyrtynyt, jättänyt koko tulosasian pois mielestäni ja vain pitänyt hauskaa suorituksen ajan. Ja oon tosi iloinen siitä, että ekasta kokeesta saatiin kakkonen! Varsinkin, kun se kapula ja oma pää siinä edeltävinä päivinä hajoili :D
Nyt on jo seuraava koe katsottuna kun kerran vauhtiin päästiin, joten jatkamme treenailuja ja vaikeimpien juttujen hiomista. Soittelin tiistaina Johanna-kasvattajalle kootut koekertomukset ja sainkin hyviä vinkkejä, miten lähteä työstämään kaukoja sekä liikkeiden välejä ja sosiaalista palkkaa. Siitä ja muusta kokeen jälkeisestä elämästä taidan kuitenkin kertoa vasta ensi kerralla, ettei tämä muutenkin ylipitkä teksti veny äärettömyyksiin. Kiitos kaikille jo Facebookissa onnitelleille, treenikavereille treeniseurasta ja ennen kaikkea Sarille piiskuroinnista, tsemppauksesta, tuesta ja halauksista. Kaikesta :D <3

Life's not lousy all the time

Heippa taas. En oo oikein jaksanut kirjoitella, on ollut niin paljon kaikkea kouluhommia, kuvia jonossa ja kaikenlaista. Lokakuu on ollut aikamoista vuoristorataa niin treenien kuin omien tuntemustenkin vähän kaiken suhteen, puolesta. Tästä taitaa tulla taas semmoinen massapostaus, kun asiaa on oikeastaan koko kuukauden ajalta. Niille jotka eivät jaksa lukea: alas rullaamalla löytyy sellaista harvinaisuutta kuin treenivideoita (myös tokosta) :D

<3

Haltilla on ollut pitkästä aikaa taas vähän mörkökausi, se on toisinaan keksinyt ihan tavallisista, tutuista asioista että ei kykene, on hirveetä. Sitten taas välillä se on ihan normaali oma itsensä, ja tuntuu että aivosolut palaavat takaisin paikoilleen. Varmasti ihan ohimenevää, mutta taas sitä vain miettii että voisko se murkku/mörköikä kestää kerralla jonkin aikaa ja sit loppua, kuin että se nousee hetkittäin aina uudestaan :D Kuun alussa Haltilla myös uusi se muutaman viikon takainen ripuli, raukka. On kuulkaas mieltäylentävää tulla yömyöhällä kotiin opiskelijabileistä kun vastassa on sellainen koiranomistajan peruskokemus, mitä en vielä Haltin kanssa olekaan käynyt läpi... Nyt jo naurattaa, mutta silloin lattioita ja seiniä keskellä yötä rätillä hinkatessa ei kauheasti. Inupektillä maha tuli onneksi kuntoon ja vaikka ripulin syy jäi mysteeriksi, niin oon ruvennut miettimään että pitäisikö tuo ruoka kuitenkin vaihtaa johonkin toiseen. 

Kuun ekana viikonloppuna, 3.10. käytiin pitkästä aikaa isolla porukalla collielenkillä. Mentiin Pärnävaaralle eräälle mukavalle laavulle jonne tehtiin tulet ja syötiin eväät. Oli mukavan raikas syyspäivä ja hyvässä seurassa juttu luisti! Kiva kun saatiin vielä laavulenkki järkättyä ja porukkaa tuli paljon, oli tosi hauskaa :)

Kaikki syyslenkkeilijät :)

Halti ja Micke-ystävä

Ollaan edelleen tokoiltu kun se hyvä meno on ollut päällä, tosin parina viime viikkoina ollaan painiskeltu vähän kaukojen kanssa ja tällä viikolla hajosi kapulan pito, joten ehkäpä kohta voisi pitää taas tokosta taukoa. Itselläkin on alkanut tulla takaisin se toko on tyhmä laji -fiilis, joten voisi olla ihan hyvä ajatus :D 
Agilitytreenit taas on menneet erittäin säännöllisellä logiikalla: joka toinen viikko aivan penkin alle, joka toinen tosi hienosti. Viime viikolla meni huonosti, kun Halti keksi että hypyt on aivan kamalia. Ennen treenien alkua tein sen kanssa hallin pihalla tokohyppyä, toki oli pimeää mutta oltiin seinän ulkovalon vieressä ja koira kuitenkin näki esteen hyvin. Rima oli 55 cm:ssä (joita on tehnyt jo agiesteilläkin) ja Halti sen pari kertaa hyppäsi, mutta sitten alkoi kiertää hyppyä. Pari kertaa sanoin sille painokkaammin että ei, ei noin ja jostain syystä Halti otti siitä jotenkin tosi kovasti itseensä. En muista oonko kirjoittanut, mutta joskus kesällä yhdessä tokotreenissä tuntui että Halti ikään kuin "ahdistui" kun ei voinut miellyttää mua. Tai siis, sillähän on kova tarve/halu tehdä oikein, siten kuin minä haluan, mutta kun se epäonnistui monta kertaa peräkkäin, tuntui että se "masentui" kun ei tiennyt mitä siltä halutaan ja se ei pystynyt "täyttämään tahtoani". Äh, tuntuu etten osaa selittää ihan oikein mutta tämän paremminkaan en osaa.

No, agilitytreenit alkoi ja siellä Halti hyppi hypyt ekalla ratakierroksella tosi hyvin, mutta sitten kun jäätiin hinkkaamaan japanilaista, jota en millään saanut oikein, Halti kerran osui hyppyyn siten että siiveke kaatui sen perään. Sen jälkeen Halti ei oikein enää uskaltanut hypätä, joten madallettiin rimoja, mutta lopulta se ei hypännyt mitään. Tilanne oli tosi outo, Halti ei vaikuttanut yhtään omalta itseltään. Kun ei se ole sellainen koira, että paineistuisi kovin helposti, joten nyt tuntui ihan absurdilta kun toinen oli, että ei ei. Kouluttajammekin sitten sanoi, että ei tehdä enää hyppyjä ja ensi kerralla vaikka minirimoilla ja koiran tahtiin. Varmasti menee ohi, mutta ei väkisin tehdä. Tehtiin sitten treenien lopuksi kontaktitreenit sekä keinulla että A:lla, nyt jo täyskorkealla! Molemmat meni hienosti, eikä kontaktiesteet jänskättäneet Haltia yhtään. Kysyin sitten, mitä voisin tehdä viikonloppuna, kun oltiin menossa kotiin käymään. ja olin ajatellut mennä yksikseni kentälle agiliitelemään. Kouluttaja ohjeisti että helppoja juttuja, aluksi vaikka niillä minirimoilla.

Torstai-iltana oli jo parempi mieli, olin saanut tosi paljon kehuja ohjaavalta opeltani pitämäni tunnin jälkeen joten oli hyvä lähteä kotiin "minisyyslomalle". Perjantaina läksin agilitykentälle ja päätin, että ajetaan ne hyppymöröt pois. Tein yksinkertaisia radanpätkiä, perusosaamista ja kuvasin videotakin! Alkuun käytiin Haltin kanssa yhdessä nostamassa rimat maasta minikorkeuksiin ja ihan vaan käveltiin kentällä naksutellen hyppyjä. Koira oli täysin oma itsensä, innoissaan eikä mörköilystä tietoakaan. Niinpä nostin rimat maksikorkeuksiin, tein pari rataa 55-senttisilläkin eikä ollut mitään ongelmia. Halti ei kertaakaan kieltänyt hyppyjä eikä tiputtanut yhtäkään rimaa, hieno mies! <3 Videot kertokoon enemmän, jäi kyllä niin hyvä mieli treeneistä! Käytiin lopuksi vielä tottispäädyssä tekemässä tokohyppy (joka tosin on vanha/umpinainen, mutta kuitenkin), eikä siinäkään ollut mitään ihmeellistä. Taisi olla vain jokin aivopieru silloin keskiviikkona :') 
      Lauantaina ei taidettu tehdä mitään ihmeempiä, illalla lähdettiin Joonan luo yöksi ja Halti oli taas riemuissaan Milkasta. Milka ei ollut riemuissaan. Sunnuntaina taas mentiin sukuloimaan Valkeakoskelle. Käytiin ensin siskon luona syömässä ja Halti sai leikkiä Ninjan kanssa, ja kun sisarukset ja vanhemmat lähtivät sedän synttärijuhliin, minä puolestani ajelin moikkaamaan Katsu-serkkua ja koiria. Tavattiin ensimmäistä kertaa Haltin uusi "pikkuserkku", käyttölinjainen labbisneiti Miina <3 Voi kun toinen oli suloinen! Käveltiin mökille jossa koirat saivat riehua jonkin aikaa, ja takaisin vähän eri kautta tullessa saatiin hyvä lenkki. Oli kyllä niin mukavaa, sää oli juuri sopiva ulkoiluun ja koirilla oli niin hauskaa keskenään! Halti ja Miina tuli tosi hyvin toimeen, Haltilla on kyllä aika pitkä pinna kun ei yhtään sanonut, vaikka pentu roikkui poskivilloissa ja kiipeili vaan päälläkin :D Voi, se niin tarvitsisi koirakaverin kotiinkin. Kiitos Katsulle, oli kiva nähdä pitkästä aikaa! <3

Maanantaina käytiin vielä uudemman kerran kentällä, tällä kertaa tokoilemassa. Tein nyt meidän ensimmäisen "kisamaisen" treenin, ts. ei lelupalkkaa edes taskussa. Ja kuvasin sen videolle! ;) (Paitsi paikkiksen tietysti.) Haltista ei oo varmaan muita tokovideoita kuin kevään mölleissä kuvattu, niin oli jännä nähdä nyt itsekin, millaista se tekeminen on. Tehtiin siis kaikki tokon alokasluokan liikkeet putkeen ilman välipalkkoja, paitsi kapulan pito koska se on Joensuussa. Seuraaminen oli myös varmasti lyhyempi kuin oikeassa kokeessa ja unohdin nopeudenvaihdokset, mutta mitäpä tuosta. Pahoittelen, että ollaan niin kaukana, mulla oli kameralle tuolikin mukana mutta se ei ollut hyvä, joten piti laittaa se pk-esteen päälle enkä tajunnut zoomata. Leikkimään sentään tultiin lähemmäs, se alkaa kohdasta 5.38 :-)
Oma fiilis treenistä oli tosi hyvä! Halti toimi yllättävän hienosti ilman välipalkkaa, mitä nyt sanoi vähän väyväy kun ei lelua kuulunut - ilmeisesti se kädellä silittely ei kauheasti palkitse :'D Mutta hyvin teki. Seuraaminen ei oo vielä niin "vietikästä" kuin silloin kun palkka on näkyvillä, mutta reippaasti tuli mukana! Eikä se virekään nyt niin laskenut, kuin vielä jokin aika sitten palkatta tehdessä; eikä minun silmään niin pahasti edistänytkään kuin vielä joskus pari kuukautta sitten. Kaukot ja hyppykin sujui, mutta eteentulot luoksetulossa ja hypyssä oli vinoja; nyt ei vähään aikaan siis tehdä edestä sivulletuloa :'D Mutta on se hieno ja hyvä siitä tulee! Oon myös iloinen, että vihdoin sain kuvattua kunnolla Haltin leikkiä videolle, siitä oon kyllä yhä vain tosi ylpeä :) Mä alan jo jaksaa nostaa sitä ilmaan :D

Maanantai-iltana palattiin sitten Joensuuhun, oli kyllä ihana viikonloppu! Muistan, kuinka ekana opiskeluvuonna kaikkina kotiviikonloppuina oli aina jotain menoa, yleensä kisoja. Vasta ekana keväänä taisi olla ensimmäinen kun menin kotiin ihan muuten vaan, ja saattoi vain olla. Ja no, olihan nytkin periaatteessa "ohjelmaa" noissa kyläilyissä, mutta muuten ihan vapaata olemista. Ei tarvinnut koiraakaan lenkittää kertaakaan, kun vanhemmat halusi viedä Haltin :D Ihanaa saada aikaa itselle ja tehdä just sitä mitä haluan.

Tämän viikon agilitytreenit menivät sitten taas hyvin. Aluksi vaan käveltiin Haltin kanssa radalla, naksuttelin sille minikorkeudella olevia hyppyjä ja Haldirilla oli kivaa! Päivän rata oli oikein mukava ja juostava, taidettiin saada se jopa puhtaana menemään :) Nyt osasin tehdä myös oikein sen japanilaisen, joka edellisellä kerralla ei sujunut millään, jee! Päällejuoksu tuotti enemmän päänvaivaa, mutta sujui sekin ihan kohtalaisesti. Loppuun tehtiin kontaktitreeninä puomin boksia, aluksi bumperilla maassa, sitten ilman bumperia ja lopulta jo esteellä. Sain taas yllättyä positiivisesti, Halti osasi pikkuboksin hienosti! Kokonaisella puomillakin osui hienosti alas asti ja laukkakin alkoi sieltä löytyä, Haltia vain vähän kummastutti kun nyt irtosin kauemmas, kun tähän asti oon aina ollut lähellä, näyttänyt sille kontaktipinnan ja palkannut. Jeejee, olin niin iloinen! Se viime viikon hyppymörkö taisi tosiaan olla vain joku hetkellinen aivovuoto :D 
      Eilen oltiin pitkästä aikaa collieporukan tokovuorolla hallilla ja tehtiin vaan paikkis ja hyppy. Paikallaoloon mennessä Halti kävi vähän liian isoilla kierroksilla, se oli niin innoissaan kun pääsi pitkästä aikaa treeneihin ja oli kauheasti kaikkia kavereita ja ihania ihmisiä. Pysyi kyllä, mutta piippaili melkein koko ajan, mitä ei oo moneen kuukauteen tehnyt. Täytyy nyt ensi treeneissä puuttua siihen, jos alkaa taas näkyä, mutta saattoi johtui ihan vain siitä että oli vielä kierrokset turhan korkealla/väärä mielentila. Nousi istumaan muiden käskyillä, tätä oman käskyn erottelua pitää siis harjoitella! Varsinkin kun nousi, vaikka muilla se oli "sivu" ja meillä "istu" :D Hyppy sen sijaan oli ihan täydellinen, ei ollut tietoakaan kiertämisestä ja Halti tuli aivan suoraan eteeni. Se oli niin nappisuoritus että lopetettiin siihen ja leikittiin kunnolla, niin jäi hyvä mieli! :) Olipa kyllä kiva päästä hallivuorollekin pitkästä aikaa, kun käytiin taas perinteisesti lenkilläkin treenien jälkeen.
Siinäpä olis meidän lokakuuta tähän asti! Palataan taas sitten kun kandilta ja opeharkalta kerkiän. 

Tällaista niiden meno oli :D <3__<3 

Vuosi

"Kuulehan, Halti." 

"Mitä, Nita?"

"Jos sattuisi käymään niin, etten minä enää tulisikaan sieltä Jämsästä Nemon luota takaisin tänne teidän luokse Joensuuhun, niin lupaatko minulle yhden asian?"

"Minkä?"

"Lupaathan pitää meidän rakkaasta Iipusta hyvää huolta?"

"Lupaan."

"Kiltti poika."
Eilen tuli kuluneeksi tasan vuosi. Tasan vuosi siitä, kun kuulin puhelimessa elämäni musertavimman uutisen. Tasan vuosi siitä, kun menetin kaksi rakasta perheenjäsentä, lapsuudenystävää, harrastuskaveria. Samalla kertaa, ennenaikaisesti, tavalla jota en olisi osannut ainakaan toiselle näistä kuvitella. Vuosi sitten elämäni muuttui, minä muutuin. Kenties lopullisesti.

Mulla on niin kova ikävä. Niin kovin kova, syvä, raastava, tuskaisa ikävä. Suru ei enää tunnu samalla tapaa fyysisesti kuin vuosi sitten, kun oli koko ajan niin kylmä. Niin kylmä, eikä tehnyt mieli syödä. Mutta ikävä on. Mulla on ikävä koirien tuoksua, mitkä kyllä onneksi edelleen muistan. Mulla on ikävä sitä, miltä niiden silkkinen karva tuntuu käden alla silittäessä. Mulla on ikävä sitä, kuinka Nemo örisee ja Nita mouruaa, omilla persoonallisilla tavoillaan. Mulla on ikävä seinään paukuttavan spanielinhännän ääntä ja sitä, miltä tuntuu halata koiria. Ikävä sitä, kuinka Nita nostaa etujalat olkapäille ja halaa. Mulla on ikävä sitä tunnetta, kun Nemo painaa kuononsa olkapäälleni, ynisee ja pysyy siinä pitkään, heilutellen häntäänsä. Mulla on ikävä sitä tunnetta, kun pieni portugalilainen painautuu peiton alla tiiviisti kiinni minuun ja ryömii aamulla herättelemään minua haukotellen. Ikävä sitä tunnetta, joka syntyy kun katselen Nitan juoksemista vapaana jossain, kuinka se nauttii siitä että saa painaltaa aivan täysiii. Ikävä sitä tunnetta joka syntyy agilityradalla, kun vuosien aikana hioutunut yhteistyö hipoo saumattomuutta ja koira vaan osaa.

 
Taas on syksy, lokakuu alkaa. Vihaan sitä vuodenaikaa, joka kohta koittaa. Kun kaikki valo katoaa ja on vain pimeää, märkää, kuraista ja kurjaa. Vihaan jo valmiiksi sitä, kuinka pimeyden keskellä minuun alkaa hiipiä kaamosmasennus, en jaksa oikein mitään ja kaikki tuntuu kurjalta, kun lunta ja valoa ei vain ala kuulua. Loka- ja marraskuu ei ole vuoden 2012 jälkeen tuoneet ikinä mitään hyvää tullessaan, joitakin yksittäisiä juttuja lukuunottamatta. Kuun vaihtuessa viime torstaina iski illalla yhtäkkiä omituinen tunne, jonkinlainen ahdistus. En tajua miksi, mutta perjantaina se tuli taas. Yritän rauhoitella itseäni, että ne on vain päivämääriä, niiden päivät on joka vuosi erilaisia eikä tarvitse huolestua turhaan. Samalla kuitenkin mietin, iskeekö muistot joka vuosi tästä eteenpäin tajuntaan lokakuun alussa ja joudunko käymään ne kaikki läpi uudestaan tiettyinä päivinä. No en tietenkään joudu enää samanlaisina kuin vuosi sitten, mutta jos se ahdistuksen tunne iskee ja kaikki purkautuukin taas. 

Pennut <3

Vuosi sitten romahdin. Jollain ihmeen tavalla selvisin, enkä olisi siihen pystynyt ilman Haltia ja ystäviä. Viime syksynä ainakin huomasi taas eron muiden ja niiden todellisten ystävien välillä, jotka oikeasti välittävät. Kiitos kaikille heille tuesta ja avusta, siitä että olitte läsnä ja kannattelitte.
Vähänkään pidempi koirien ajattelu, haudalla käynnit etenkin sisarusten kanssa tuovat yhä itkun pintaan. Pystyn muistelemaan koiria myös "hyvillä mielin", myös niitä iloisia ja kauniita muistoja, pystyn katsomaan valokuvia ja videoita, jonkun verran myös puhumaan ääneen. En tiedä, vaikutanko ulkopuolisille siltä, että olen päässyt asiasta yli, mutta en ole. En tiiä voiko tällaisesta ikinä päästä yli tai olisiko edes mahdollista, etteikö se jättäisi jälkiä. Minuun ainakin jätti. Unirytmi ei ole vieläkään korjaantunut, tai oli mulla kesällä sellainen 01-09 -rytmi, mutta se ei oo ihan sellainen minkä haluaisin. Tai mikä on järkevä tällein opiskelujen aikana. Pää on sinänsä paremmassa kunnossa ja tällä hetkellä (kun se kaamosmasennus odottaa vasta edessäpäin) tuntuu, että muutamia juttuja lukuunottamatta mielenterveys ihan perusnormaaleissa kantimissa. Saa nähdä tuntuuko enää sitten syksyn pimeinä hetkinä. Mutta viime syksyn jäljet näkyy yhä.

Sisko kävi viikonloppuna mökillä ja lähetti sunnuntaina näin
kauniin kuvan haudasta.

Pelko. Mulle jäi pelko. Pelkään niin kovasti, että Haltille tapahtuu jotain, että menetän senkin ennenaikaisesti. Oon aina vihannut lähtemistä. Vihaan sitä, kun pitää tarkistella asioita ja sitä tunnetta, kun miettii, oonko unohtanut jotain. Viime syksynä kotoa lähtemiseen alkoi heijastua pelko. Alitajuisesti kai pelkään, että kun lähden kotoa ja Halti jää yksin, syttyy esim. tulipalo. Ja koska oon aina ollut muutenkin taipuvainen tarkistelemaan asioita liikaa, viime syksynä koirien kuoleman jälkeen aloin tarkistella esim. hellaa ja sähköjohtoja maanisesti. Pahimmillaan oon tuijottanut lieden nappeja 10 minuuttia putkeen ennen kuin voin lähteä, kerran myöhästyin koulusta tän tarkistuspyörimisen takia. Se on aivan helvetin ahdistavaa, ärsyttävää ja hävettävää mutta ei siihen oo auttanut oikein mikään. Välillä tosin menee parempaan suuntaan, välillä taas huonompaan. En mä enää sitä tulipaloriskiä niin suoranaisesti pelkää ja se lähtöstressi häviää kyllä saman tien kun pääsen rappukäytävästä ulos, mutta viime syksystä tämä kumpuaa. Toivon, että ehkä ajan myötä oma mieli rauhoittuu ja joskus pystyn taas lähtemään kotoa niin kuin normaalit ihmiset.

Ensilumi syyskuussa 2014.

Pelko jäi myös siinä, että autoteiden läheisyydessä -tilanteesta ja paikasta riippuen- meinaan olla vähän vainoharhainen. Teiden lähellä pitää aina tietää, missä Halti on. Mieluiten hihnassa. En myöskään enää uskalla jättää sitä hoitoon Joonan lapsuudenkotiin/sen vanhempien luo, ellei Joona ole siellä. Koska ne asuu maalla, etupiha ja talo on aivan tien vieressä enkä vaan pysty luottamaan, etteikö kukaan vahingossakaan päästä Haltia omin päin pihalle. Se on niin nuori ja höntti ettei osaa varoa, enkä halua että itse stressaisin jossain lomareissussa koko ajan, vahditaanko Haltia niin ettei se kertakaikkiaan pääse valvomatta ulos. Se voi ehkä aiheuttaa tulevaisuudessa ongelmia hoitopaikkojen/reissujen suhteen mutta ei voi mitään, minä en uskalla. En tahdo menettää enää yhtäkään koiraa ennenaikaisesti, Haltia jos ketä. Jos Haltille tapahtuisi jotain, tiedän etten sitä enää kestäisi vaan se tietäisi saman tien... en halua edes ajatella niin pitkälle. 

Mun on nykyään vaikea lukea tai katsella kuvia vanhoista koirista. Ehkä se on kateutta tai katkeruutta, en tiedä. Sitä vain väkisin miettii, kuinka epäreilua on että jonkun koira elää 14-vuotiaaksi ja minulta vietiin kaksi liian aikaisin yhtä aikaa. Kuinka epäreilua on että joku saa nauttia koiransa seurasta niin pitkään, mutta minä en saanut vieläkään kokea vanhan koiran omistamista. Jos kuulen tai luen ihmisten puhuvan, kuinka hirveää tulee olemaan sitten kun joutuu luopumaan siitä omasta rakkaasta koirasta ja viemään sen eläinlääkäriin viimeiselle piikille, minä mietin hiljaa mielessäni, että olisivat onnellisia siitä. Olisivat onnellisia, että saavat luopua siitä rakkaasta vanhuksesta niin kuin kuuluu ja saavat saatella sen viimeiselle matkalle. Koska minä en saanut. Minä en saanut edes sanoa hyvästejä.

Tavallaan tahtoisin toisinaan puhua ihmisille, mutta toisaalta koskaan ei oikein tunnu, milloin on hyvä tilaisuus. En jotenkin kehtaa itse ottaa asiaa puheeksi koska onhan se nyt vähän outoa haluta ja alkaa puhua jostain asiasta, joka sitten saa itkemään. Kuinka vaivaannuttavaa se jollekin kaverille olisi. Ja koska kukaan ei ole ajatustenlukija, paha sen toisenkaan osapuolen on tietää tai alkaa kysellä, milloin olen sellaisella fiiliksellä että haluan puhua koirista tai tuntemuksistani. Siispä en ole kauheasti puhunutkaan. Kesän ajan olin melkein kokonaan iloinen, halusin olla. Jotenkin koirat vain painuivat ajatuksissa taka-alalle, mutta se ei tarkoita että tahtoisin unohtaa. En. En tahdo enkä voi.
En muista viime syksystä paljon mitään. Melkein koko toisen opiskeluvuoteni ensimmäinen puolikas on sumuista puuroa, enkä juuri välitä muistella niitä tuntemuksia mitä viime lokakuussa koin. Kun nyt yliopistolla on taas alkanut pedagogiikan kursseja, huomaan siellä tulevan vastaan sanoja tai nimiä jotka ilmeisesti pitäisi tietää, mutta mulla ei ole aavistustakaan, mitä ne tarkoittavat. Kasvatustieteet ei muutenkaan ole mun lemppariaiheita eikä mulle ole jäänyt viime syksyn kursseista kertakaikkiaan mitään asioita mieleen, ihme että läpäisin kaikki tentit silloin. Toivottavasti tästä tietämättömyydestä ei koidu myöhemmin ongelmia, ainakaan isompia. 

Ai niin, muistot ei purkautuneetkaan kuten pelkäsin(?) odotin. Eilen oli hassua. Olin valmistautnut perinpohjaiseen suremiseen; olin viikonlopun ja eilisen yksin kotona, saisin muistella Nitaa ja Nemoa ihan rauhassa, omalla tavallani Haltin kanssa. Kun koko kesän olin työntänyt surua ja itkua pois, olin antanut sille luvan tulla eilen. Itku tulikin lauantai-iltana tätä tekstiä kirjoittaessa, mutta ei eilen. Ei vain. En tiedä miksi, ei tänäänkään. Mulla oli jopa yllättävän levollinen olo, kummallista. Kun olin lenkillä illalla Haltin kanssa ja tulin pellonreunaan, taivaalla olevat pilvet värjäytyivät hetkeksi upean punaisiksi. Ne olivat mielettömän kauniit, harmittelin kun ei ollut kameraa mukana. Käveltiin pururataa pitkin ja tultiin vasta metsäpolun kautta takaisin pellolle, ja silloin punaiset värit pilvistä olivat kadonneet. Ne olivat vain hetken, ja liikkuivat sitten pois. 

Nämä ovat lempikuvani Nemosta ja Nitasta.

Olen enimmäkseen onnellinen, että koirat tulee uniin. Koska se on ainoa keino pitkään aikaan olla niiden kanssa tekemisissä. Pahoista unista en ole onnellinen. Joissakin sellaisissa koirat onkin selvinneet onnettomuudesta, mutta ne on ihan tosi kipeitä. Päät kursittuina kokoon, jalat kipseissä ja niiden katseet on tuskaiset. Sellaiset unet eivät ole mukavia, eikä myöskään se uni jossa Ninjalle ja Haltille käy samoin kuin Nemolle ja Nitalle. Mutta pääasiassa mun unet koirista on ihan mukavia. Unissani ne leikkivät taas olohuoneen lattialla kuin nuorina, ne painii ja vetää sukkaa. Unissani ilmoittaudun tai olen matkalla Nitan kanssa agilitykisoihin, tai juoksen siellä kisaradalla ja Nita menee hurjan kovaa vauhtia suu hymyssä. Äidin unissa Nemo on tulossa kotiin, se on karannut sinä viimeisenä lokakuisena iltana, mutta tuleekin sittenkin takaisin. Kuin aina ennenkin, se viipottaa mäkeä alas, kääntyy kotitielle ja tulee kotiin. Mutta Nemo onkin nuori, sen askel on keveä eivätkä punaiset pisamat kuonossa ole yhtään harmaantuneet. Se tulee kotiin kuin sanoakseen, ettei ole hätää. Minun unissani on joululoma, ja tulen jouluksi kotiin Haltin kanssa. Nemo ja Nita ovat vastassa, ylitsevuotavan iloisina kuin aina ennenkin. Nemo heittää posken mattoon ja örisee möyrytessään takapuoli pystyssä ja heiluttaessaan häntää vimmatusti, ja Nita urisee ja vikisee omaan, tyypilliseen tapaansa ja nostaa etujalkansa olkapäilleni, halaa ja töpöhäntä heiluu hurjasti. Siinä unessa olen onnellinen ja koti tuntuu juuri siltä kuin pitääkin. 

En tiedä, otanko enää koskaan walesinspringerspanielia. Nemon kanssa niin paljon tuskailleena vannoin moneen kertaan, ettei enää koskaan, mutta kuten sanottu, jäljet jäivät sydämeen. Walesin tulo on varmaankin hyvin epätodennäköistä, koska jos sellaisen vielä otan, niin vain siinä tapauksessa että se tulisi "tarpeeseen", eli jos Joona joskus kaipaisi sorsakoiraa. Springerspanieli on onnellisimmillaan saadessaan tehdä sitä mihin se on luotu eli etsiä ja noutaa riistaa, ja sitä sen pitäisi minusta saada tehdä, kaikki muu harrastaminen on vain plussaa. Rescuekoiran sen sijaan vielä varmasti otan. Jonain päivänä. En tiedä tahdonko minkään järjestön kautta, mutta sitä ei onneksi tarvitse miettiä moneen vuoteen, vaikka... No. Tykkään Facebookissa sivusta nimeltä Ilha dos Bichos, joka on kodittomien eläinten tarha São Miguelilla. Eräänä iltana tässä syksyllä syötteeseeni tuli taas kuva tarhalta, mutta se oli sikäli poikkeuksellinen että tavallisten ruskeiden podengosekoitusten sijaan kuvassa oli koira, joka oli aivan Nitan näköinen. Samanlainen musta-brindle väri, valkoiset merkit, mutta pitkä häntä ja pystyt korvat. Se pysäytti, oli pakko kommentoida kuvaa. Jos mulla olisi rahaa, lentäisin varmaan saman tien hakemaan sen koiran. Vielä en pysty mitenkään, mutta vielä jonain päivänä. Jonain päivänä menen ja haen sieltä toisen azorilaisen ja toivon sen olevan yhtä viisas ja kultainen kuin edeltäjänsäkin. Mulla on sille nimikin valmiina. 

Nemo ja Nita jättivät ikuisen jäljen sydämeeni. Ne opettivat mulle varmasti enemmän koirista, koiran kanssa elämisestä ja harrastamisesta kuin mikään muu koira ikinä. Nöyryyttä ja kiitollisuutta etenkin agilityn parissa, ymmärryksen siitä että olen etuoikeutettu. (Tämä siis jo kauan ennen koirien kuolemaa.) Nemo ja Nita jättivät mulle valtavasti hyviä muistoja, niitä tuskaisiakaan hetkiä unohtamatta. Minusta on kurjaa, että melkein aina kun ajattelen koirien elämää, niin ajatukset ennemmin tai myöhemmin kääntyvät siihen, kuinka surullisesti sen piti päättyä. Joskus koen syyllisyyttä siitä, että kaikkien niiden epäoikeudenmukaisuuksien (lähinnä Nemon kohdalla) jälkeen, kun halusin tarjota koirille onnellisen ja mukavan vanhuuden, se loppui ennen kuin ehti alkaakaan. Mutta ei niin saisi ajatella, ja tahtoisin ja yritänkin muistella lähinnä niitä mukavia ja onnellisia hetkiä.

Nemolla ja Nitalla oli kuitenkin oikeasti enemmän onnellinen kuin jotenkin "huono" elämä, ja ne ainakin elivät sen joka päivä täysillä, viimeiseen asti.  Ehkä olikin parempi, ettei koirien koskaan tarvinnut kokea sitä aikaa, kun jalat eivät enää kanna ja kipu haittaa elämää, vaikka minä olisinkin tahtonut nauttia kultaisten vanhusten seurasta vielä monta vuotta. Ei Nemo ja Nita olleet sellaisia koiria, jotka olisivat pitkään jaksaneet sellaista elämää, jossa ei pysty juoksemaan tai elämään täysillä. 
Toki sitä vanhuutta ehdin jonkin verran nähdä Nemon kohdalla - sen askel alkoi viime vuonna hidastua, kuulo huonontua ja kenties syksyn sairastelun takana oli jotakin vääränlaista sisäelimissä tai muualla. Mutta niin sekin vielä yhdeksän ja puolivuotiaana juoksi täydellä teholla agilityradalla, kuten Nitakin. Nipsussa ei näkynyt vanhuuden merkkejä, se eli koko elämänsä terveenä ja iloisena. Molemmat elivät täysillä, murehtimatta menneitä. Niin ne varmasti tahtoisivat minunkin jatkavan. Minä yritän parhaani mukaan, ja Halti onneksi auttaa siinä tuoden iloa ja valoa elämääni. 

Viimeinen viikonloppu yhdessä <3 Jos jostain olen onnellinen, niin siitä että se oli koirille niin iloinen ja mukava kuin mahdollista. Vaalin tuolloin otettuja kuvia yksinä arvokkaimpina.

Hymyilevät seniorit <3

Team NN, täysillä loppuun asti. Yhdessä loppuun asti. 

To be rich is
To still remember
To treasure your beloved ones
To have a chance to say farewell

Story of your life
time of happiness and strife
Freedom of an open road
Hope, and many miles to go

Promises to keep
countless agility tracks to leap
To be rich is to seek
To relive a memory
 

~A Lifetime of Adventure~

Agilityä etsimässä

Viime viikolla tuli Colliesanomat ja voi miten hienolta meidän vaellusjuttu näyttikään siinä! :>

No niin, viikko on tässä kulunut ja fiilikset aika toisenlaiset kuin edellisenä perjantaina. Tuli tosiaan käytyä Kuopiossa viikonloppuna ja oli kyllä onnistunut reissu, tosi kivaa :) Marian Koda-walesin lisäksi tavattiin myös Marjo ja Sira-welshi ensimmäistä kertaa, kun käytiin yhdessä vähän lenkkeilemässä. Spanieliterapiaa Iipulle siis, kun edellisestä on vuosi aikaa </3. Mutta kylläpä ne tuntuivat pikkuisilta, Nemo oli kuitenkin niin iso ja pitkä(päinen) tapaus (sellaiset kymmenisen senttiä Siraa korkeampi, harmi ettei ehditty nähdä koirien kanssa koskaan). Ja toki tuntuivat pieniltä myös Haltiin ja sen pitkään päähän verrattuna :DD Hassua, miten voikin tietyn rotuinen koira tuoksua niin samalta. Hassua, millaisia muistoja nousee kun silittää walesin silkkiposkia ja haistaa, miltä se tuoksuu. Hassua, miten sitä jo unohtaa sen näyn/tunteen, kun spanieli ottaa spurtin hajun perässä kauas ja on siinä ja rajoilla, onko se kuulolla vai ei. Hassua, kun ei colliella ole mitään riistaviettiä tai innostusta kiinnittää vierestä pyrähtäviin lintuihin vilkaisua suurempaa huomiota.

Sunnuntai-iltana siis palasin kotiin ja suunnittelin maanantain vapaavuorolle treenattavat jutut. Hallille lähti seuraksi myös Sari ja Anni, agilityjen lomassa Haltikin kävi tekemässä yhden paikkamakuun. Haltin touhujen lisäksi sain ilahduttaa Raisa-äippää tekemällä sen kanssa agilityä! Aloitinkin treenit Raisan kanssa, niin Halti sai katsella tolpassa ja nostaa kateuskierroksia. Hallissa oli kivan yksinkertainen ratapohja, jota sovelsin lisäämällä vähän hyppysuoraa. Ja treenithän meni aika kivasti! Haltin kanssa tehtiin pieni lähtöhämäystreeni, ja hyvinhän se siellä pysyy. Jopa niin hyvin, että pari kertaa jäi vain istumaan ekan esteen taakse, kun eihän sieltä saa ilman lupaa tulla.. :D 


Haltille tuotti jokseenkin haasteita tuon punaisen putken jälkeinen hyppy, mutta ihan voin katsoa peiliin: Ei näköjään tarvitse kuin vähän heilauttaa sormille pieni kiertoliike, niin se lähtee kiertämään hyppyä. Tarkempaa ohjausta!! Pienoinen ongelma tuli myös, kun jollain radalla tuossa suoralla Halti vähän kolautti jalkansa rimaan (50 cm), mutta se ei pudonnut. Liekö sitten alkoi sitä varomaan, mutta tuli tosi monta kertaa hypyistä ohi :o Lentävällä lähdöllä onnistui, enkä jäänyt muutenkaan nyt hinkkaamaan turhia. Siksi en ottanut koko rataa uusiksi, vaikka vikalla radalla tulikin virhe keltaisen putken jälkeisellä hypyllä; varsinkin kun sillä radalla lopultakin onnistui punaisen putken jälkeinen hyppy! 

Ratatreenin jälkeen tehtiin vielä kontaktit matalalla A:lla, nyt tosin kokeiltiin lelupalkkaa. Kyllä se Haltia ehkä vähän enemmän innosti kuin namit, mutta onnistumisprosentti oli oikeastaan aika sama kuin nameilla. Se ravaili yli jos lähetin paikaltani, mutta rinnalla juosten laukkasi ja vaikka taas tuli jonkun verran ylipomppuja, pääsääntöisesti osui hyvin. Siitäkin on video, mutta se on kuvattu järkkärillä eli on tosi iso tiedosto jonka lataamisessa YouTubeen kestää piiitkään, enkä ole sitä ehtinyt vielä sinne ladata tähän hätään. Laitan myöhemmin jos muistan :D Vaan olipa kyllä kivat treenit! Korjattavaa on vielä paljon, mutta nyt saatiin ainakin onnistumisia ja tehtiin sopivan yksinkertaisia juttuja. Kiitos vielä Sarille ja Annille seurasta ja kuvausavusta, ja Sarille tietysti kyydistä ja kun sain Raisan kanssa hupatella :D Raisa oli varsin raivokas agilitylassie, mutta voi miten hauskaa sen kanssa olikaan tehdä! :') 

Keskiviikkona sitten taas ryhmätreenit. Ihan hyvällä fiiliksellä mentiin taas, ja rata oli tällä viikolla paljon mukavampi! Kouluttajamme ehdotti itse meille helpotettua versiota, niin että keppi-A-pyörityksen sijasta tehtiinkin kolmen hypyn suora. (Oikeasti siis neloshypyltä mentiin kepeille ja A:lle ja se lenkki tehtiin vielä myöhemmin radalla uudestaan.) Meidän radan oma versio oli tosi hyvä juttu, ja treeneissä oli kivaa! 
Radalle päästyämme Halti teki alkuun taas sitä, että kiersi ekan hypyn monta kertaa, mutta muutaman toiston jälkeen lähti sujumaan. Lisäksi meinasi tuolla kolmen hypyn "suoralla" ennen puomia oikoa, mutta palkattiin muutaman kerran kutoshypylle jolloin alkoi luonnistua. Puomin ylösmenot jäivät ottamatta välillä, mutta alasmenot juostiin hienosti! Tosin puomin jälkeen tehtävä valssi 8-hypylle oli vaikea, löin mm. kädellä Halti leukaan lähtiessä kääntymään ja Halti ei meinannut millään hypätä sitä hyppyä, koska ei vielä kestä mun liikkeen pysähtymistä taakseen. Lisäksi meinasin ite kompastua keltaiseen putkeen ja Haltilla on kuulemma aika kauhea hyppytekniikka, se liitelee pää pystyssä esteiden yli :D Mikä kyllä näyttää ehkä "hienolta" muttei pidemmän päälle tee hyvää etuosalle. Veera puhui, että harjoitellaan siis tässä syksyn aikana hyppytekniikkaakiin :)

Välillä pidettiin taukoa, ja toisella ratakierroksella tehtiin koko tuo numeroitu rata! 16 estettä, enpäs tiiä onko Halti koskaan aiemmin tehnyt niin pitkää rataa. Palkka oli vasta maalissa, mutta me tehtiin tuo rata nollana!! Puomin kontaktit tuli ja muitakan virheitä ei tehty. Vitsit miten hienoa! Näissä treeneissä se videointi olisi pitänyt ollakin :D Ei tämä vieläkään mitään pro-menoa ole ja paljon on vielä hiottavaa, opittavaa ja korjattavaa, niin kuin tuossa yllä olevassa kappaleessa listasin näitä mokia. Lisäksi omat linjat olivat varmaan aika huonot ja ajoittain radalla on vähän kiireen tuntu, kun Halti on nopeampi ohjattava kuin mihin oon tottunut. Mutta hetkittäin se näyttää agilityltä ja radalla tuntuu, että meidän agiliito onkin sujuvaa. Ja kuitenkin päästiin näin pitkä rata puhtaana maaliin joten olen tosi tyytyväinen!

Treenien lopuksi tehtiin jälleen vielä kontaktit. Matalalla A:lla tuli pari ravailua ja yliloikkaa, mutta muuten tosi hienoja laukkoja! Halti ihan oikeasti himmaa ja asettelee askeleensa, jos meinaa osua väärin, jes! Lisäksi kokeiltiin vielä puomin pikkuboksia maassa ponnareiden päällä, minkä suhteen olin vähän epäileväinen koska joskus keväällä kun sitä yritettiin, Halti ei millään tuntunut osuvan kehikkoon. Nyt se kuitenkin kolmella kuuden setin toistoilla osasi hienosti :o Vain muutaman kerran heitti ravilla tai juoksi ohi, mutta laukan se siihen kapeaan boksiinkin osasi muuten asettaa. Vau. Onhan Halti toki tässä kesän aikana kasvanut ja saanut ehkä kroppansa paremmin hallintaan, mutta silti! Ihan mielettömän hienoa, se on sittenkin prosessoinut tätä asiaa A:n boksilla ja edistynyt! Veera sanoikin, että ensi viikolla voidaan varmaan jo kokeilla korkeampaa A:ta ja ehkäpä puomin kehikkoa itse esteelläkin! Oho :o

Kuten sanottu, ohjauksellisesti nämä treenit eivät olleet lähelläkään täydellistä onnistumista, mutta sillä nyt ei ole tässä vaiheessa mitään väliä kun fiilis oli niin hyvä! Me tehtiin meidän tasoisia juttuja ja osattiin niitä, tehtiin 16 esteen rata puhtaasti maaliin asti ja ollaan konkreettisesti edistytty myös kontakteissa! Ja ennen kaikkea, Halti jaksoi kaikki toistot niin radoilla kuin boksitreenissäkin hienosti, itse asiassa kontaktien jälkeen se oli vähän kuin olisi ihmetellyt että joko lopetettiin :') Voi kun muistaisin tän tunteen seuraavalla kerralla kun ahdistaa ja tuntuu ettei mikään suju. Valaa kyllä uskoa taas, ehkä me sittenkin vielä täältä noustaan! 

Onnistuneen radan jälkeen kelpaa hymyillä :') <3

Sunnuntaina olisi tarkoitus mennä taas itsekseen treenailemaan keppejä muutaman viikon tauon jälkeen, voisi yrittää siitäkin ottaa videota. Ja jos hyvin menee ja keretään, voisi tehdä jotain yksittäisten esteiden vahvistelua taas :)