Elossa sittenkin

Terve. Ihan liian pitkä aika on kulunut siitä, kun olen käynyt Bloggerissa tekemässä muuta kuin lukemassa läheisimpien kaverien blogeja.

Olisin halunnut, ihan todella. Mutta tämä kevät osoittautui olevan sula mahdottomuus vapaa-ajan kirjoittamisen sallimiseen. Oli ihan liikaa tekemistä, liikaa käskevää ääntä päässä. Liian tiukkoja aikatauluja, liian ankaraa suhtautumista itseen. Liian paljon vaatimuksia niin ulko- kuin sisäpuolelta. Liian vähän voimavaroja, henkisiä saati fyysisiä.

Oli ihan hullu kevät. Toisaalta kävin tosi pohjalla burn outin ja lievän masennukseni kanssa, en uskonut ikinä selviäväni, valmistuvani, ikinä pääseväni yliopistosta pois. Toisaalta olin koirieni ja koiraharrastusteni parissa niin huipulla kuin voin koskaan olla, tehtiin ja saatiin yhdessä niin paljon enemmän kuin vielä puoli vuotta sitten ikinä uskalsin haaveillakaan.

Kevään aikana kyynelten laatu vaihteli ahdistuneesta, epätoivon ja paniikin täyttämästä käsittämättömään liikutukseen ja onnen ja riemun täyttämään. Kaikista vaikeuksista huolimatta minä pystyin vaikka mihin. Vielä kesän alussa tuntui hetkittäin toivottomalta, mutta minä selvisin sittenkin. Tulevaisuus on nyt epävarmempaa kuin koskaan aiemmin elämässäni, mutta silti tuntuu toiveikkaimmalta pitkään aikaan.

Kiitos rakkaan perheeni, minä selvisin sittenkin. Selvisin ja olen elossa. Elämä voittaa sittenkin ja alkaa uudestaan. Elämä kantaa sittenkin. Kuin siivilleen kohoava lohikäärme, joka nousee ukkospilviin asti. Kuin salama ennen ukkosta, joka kulkee kauas maahan asti. 

Huomenna me lähdetään kauan odotetulle ja suunnitellulle vaellukselle Lappiin. Siitä ja kaikista muista huikeista keväällä tapahtuneista jutuista kertomuksia tänne, kunhan palaamme kotiin. Koska mulla on ensimmäistä kertaa vuosiin ihan oikea KESÄLOMA!